Lyhyesti: Wicker-arvostelu
- Wicker on aikuisille tehty satumainen rakkaustarina yksinäisestä kalastajanaisesta ja hänelle pajusta rakennetusta aviomiehestä.
- Olivia Colman tekee pääosassa mestarillisen roolityön. Alexander Skarsgård onnistuu tekemään pajumiehestä aidosti viattoman, lämpimän ja koskettavan hahmon.
- Peter Dinklage tuo elokuvaan pienen mutta erinomaisen annoksen vanhaa tarinankerronnan taikaa.
- Elokuva liikkuu vaivattomasti ronskin seksikomedian, sadun, romanssin ja synkemmän kyläyhteisökuvauksen välillä.
- Oudon pinnan alla on hyvin yksinkertainen ajatus: ihminen haluaa tulla nähdyksi, kuulluksi, halutuksi ja kosketetuksi.
- Arvosana: 5/5.
Elokuva: Wicker – Intohimosta punottu
Ohjaus: Alex Huston Fischer, Eleanor Wilson
Käsikirjoitus: Alex Huston Fischer, Ursula Wills, Eleanor Wilson
Pääosissa: Olivia Colman, Alexander Skarsgård, Elizabeth Debicki, Peter Dinklage, Richard E. Grant
Genre: draama / komedia / fantasia
Kesto: 1 h 46 min
Ensi-ilta Suomessa: 13.11.2026

Enpä olisi uskonut näkeväni sitä päivää, että istun aamutuimaan elokuvateatterissa katsomassa, kuinka olkiukko panee Olivia Colmania.
Vielä vähemmän olisin uskonut, että kyseessä on yksi vuoden parhaista elokuvista.
Mutta sellainen Wicker on.
Täysin järjettömältä kuulostava rakkaustarina onnistuu olemaan yhtä aikaa hulvaton, rivo, koskettava, julma ja satumaisen kaunis.
Olivia Colman esittää nimettömässä, jonnekin vanhan Englannin ja kansansadun välimaastoon sijoittuvassa kylässä elävää kalastajaeukkoa. Hän on yksinäinen, karkea, pahanhajuinen ja kyläläisten jatkuvan pilkan kohde.
Kun ympäröivän yhteisön vittuilu alkaa riittää, nainen pyytää paikallista korinpunojaa rakentamaan itselleen pajusta aviomiehen.
Olivia Colman tekee rumuudestakin kaunista
Olivia Colmanin mestarillisuus käy ilmi oikeastaan heti ensimmäisistä minuuteista lähtien.
Kalastajanainen ei ole mikään väärinymmärretty Disney-prinsessa, jonka tarvitsee vain riisua silmälasit ja päästää hiukset auki.
Hän on aidosti karkea ihminen. Hän haisee, kiroilee, töksäyttelee ja on oppinut suhtautumaan muihin samalla kovuudella, jolla muut ovat kohdelleet häntä.
Colman ei yritä tehdä hahmosta miellyttävää.
Juuri siksi hänestä tulee niin rakastettava.
Kun elämään ilmestyy ensimmäistä kertaa joku, joka kuuntelee, kyselee, välittää ja haluaa koskettaa, muutos ei tapahdu yhdessä suuressa kohtauksessa. Se näkyy Colmanin kasvoilla, kehossa ja siinä, miten hän vähitellen uskaltaa olla olemassa toisen ihmisen lähellä.
Se on hienoa näyttelijäntyötä.
Lue myös: Elokuva-arvostelu: Ripulipussi tiivistää Pirjo i Sverigen epätoivon

Alexander Skarsgård löytää pajusta sielun
Alexander Skarsgårdin tehtävä on ehkä vielä oudompi.
Hän esittää kirjaimellisesti pajusta punottua miestä.
Vertaus Saksikäsi Edwardiin tulee mieleen melkein väistämättä. Molemmissa tarinoissa yhteisön keskelle ilmestyy keinotekoinen olento, joka osoittautuu monella tavalla ympärillään olevia ihmisiä inhimillisemmäksi.
Silti Wicker ei tunnu Tim Burton -kopiolta.
Sen maailma, huumori ja rytmi ovat täysin omia.
Skarsgårdin hienous on ennen kaikkea siinä, kuinka paljon hän pystyy tekemään äänellään. Pajumiehen ulkomuoto rajoittaa väistämättä tavallista näyttelemistä, joten Skarsgård rakentaa hahmon lempeyden, uteliaisuuden ja lähes lapsenomaisen viattomuuden puheeseen.
Siksi hän tuntuu niin poikkeukselliselta.
Teknisestikin hahmo on erinomainen saavutus. Wētā Workshop rakensi Skarsgårdille käytännössä toteutetun pajupuvun ja kasvoproteesin, ja yhtiön mukaan valtaosassa hahmon kohtauksista ei käytetty lainkaan CGI:tä.
Se näkyy.
Pajumies ei tunnu ruudulle lisätyltä efektiltä vaan fyysiseltä olennolta, joka voisi aivan hyvin narista vieressäsi penkillä.
Lue myös: Elokuva-arvostelu: Kerro kaikille kulkee tuttua polkua – mutta tekee sen poikkeuksellisen kauniisti
Peter Dinklage astuu kuin vanhasta sadusta
Peter Dinklagen korinpunoja on pienempi mutta elokuvalle tärkeä hahmo.
Game of Thrones -legendan esityksessä on jotain hyvin vanhanaikaista.
Ei tunkkaista, vaan ajatonta.
Hänen puheessaan ja olemuksessaan on lähes shakespearelaista rytmiä, kuin hahmo olisi kävellyt paikalle muutaman sadan vuoden takaisesta kiertävästä teatteriseurueesta.
Korinpunoja ei ole pelkkä juonellinen väline, joka rakentaa pajumiehen ja poistuu. Hän toimii myös sadun moraalisena välittäjänä.
Mitä tapahtuu, kun ihmiselle annetaan juuri se, mitä hän sanoo haluavansa?
Entä mitä hänen ympärillään oleville ihmisille tapahtuu, kun joku heidän halveksimansa ihminen saa yhtäkkiä enemmän kuin heillä itsellään on?
Siinä Wicker alkaa kasvaa paljon lähtökohtaansa suuremmaksi.
Ihmisen ikävä toisen luo
Miljoonasateen Olkinainen ilmestyi vuonna 1988. Heikki Salon kirjoittaman laulun lähtökohta kiteytyy jo yhteen hienoon säkeistöön:
Minä rakensin oljesta naisen / Kun sinä et tullutkaan / Sua kaipasin niin paljon / Enkä jaksanut odottaa
Olkinaista on tulkittu suoranaisena kauhutarinana, jossa itse rakennettu kumppani muuttuu joksikin huomattavasti pelottavammaksi.
Lähes neljä vuosikymmentä myöhemmin Wicker lähestyy samaa fantasiaa toisesta suunnasta.
Entä jos itse rakennettu puoliso olisikin parempi kuin oikeat ihmiset?
Mikko Alatalon sanoin kyse on lopulta ihmisen ikävästä toisen luo.
Kalastajanainen ei kaipaa satulinnaa.
Hän kaipaa samaa kuin jokainen meistä: että joku näkisi, kuuntelisi, haluaisi ja koskettaisi.
Siksi myös elokuvan seksuaalisuus toimii.
Se on ronskia ja ajoittain todella hauskaa. Pajumiehen ja kalastajanaisen seksikohtaus on varmasti yksi vuoden 2026 erikoisemmista elokuvallisista näyistä.
Mutta vitsi ei ole siinä, että keski-ikäinen nainen haluaa seksiä.
Päinvastoin.
Elokuva ottaa hänen halunsa vakavasti.
Fyysinen kosketus tarkoittaa ihmiselle, jota ei ole haluttu, jotain aivan muuta kuin pelkkää seksiä.
Se tarkoittaa hyväksymistä.
Lue myös: Elokuva-arvostelu: Whalefall ottaa pöhkön ideansa tosissaan – ja saa sen toimimaan

Kylä kestää onnettoman naisen paremmin kuin onnellisen
Tässä on myös elokuvan tarkin havainto.
Kyläläisillä ei tunnu olevan suurta ongelmaa kalastajanaisen kanssa niin kauan kuin nainen tietää paikkansa.
Mutta kun nainen saakin itselleen hellän, huomaavaisen ja vieläpä ilmeisen erinomaisen rakastajan, asetelma muuttuu.
Yhtäkkiä hänen onnensa alkaa ärsyttää.
Muiden avioliitot näyttävät pajumiehen rinnalla erilaisilta. Kateus alkaa tehdä tehtävänsä.
Ohjaajat Alex Huston Fischer ja Eleanor Wilson ovat itse kuvanneet tarinan ytimeksi juuri kateuden ja sen, kuinka se pystyy turmelemaan rakkauden.
Tässä satu osuu myös nykyhetkeen.
Nykyään ihminen voi rakentaa itselleen tekoälykumppanin, jonka tehtävä on kuunnella, kehua ja olla juuri sellainen kuin käyttäjä haluaa.
Moni yrittää myös deittisovellusten kautta rakentaa itselleen täydellistä kumppania. Siinäkin moni asettuu tiedostamatta käyttäjäksi eikä kohtaajaksi.
Mutta mitä täydellinen kumppani paljastaa lopulta sinusta itsestäsi?
Lue myös: Elokuva-arvostelu: Lapin sota on Tuntemattoman sotilaan veroinen sotaklassikko
Satu saa olla satu
Wicker perustuu Ursula Willsin novelliin The Wicker Husband. Wills sai alkuperäisen idean Cornwallissa nähtyään pajusta tehtyjä veistoksia ja mietittyään, mihin kukaan tarvitsisi pajusta rakennettua miestä. Tarina julkaistiin vuonna 2008.
Fischer ja Wilson tekevät siitä tietoisesti faabelin.
Siksi elokuvan maailmaa ei tarvitse selittää puhki.
Elokuva sukkuloi poikkeuksellisen vaivattomasti kansansadun, romanttisen komedian, seksifarssin ja paikoitellen synkemmän folk horrorin välillä. Se voisi hajota käsiin koska tahansa.
Mutta ei hajoa.
Sen oma ääni on alusta asti niin vahva, että katsojana hyväksyin maailman ehdot välittömästi.
Ja kun satu lopulta saa satumaiseen loppuunsa, en kaivannut siihen kyynistä koukkua vain siksi, että modernin elokuvan kuuluisi sellainen tarjota.
Satu saa päättyä onnellisesti.
Lue myös: Elokuva-arvostelu: Wild Horse Nine on vuoden paras elokuva ja John Malkovichin uran kruunu

JUSTSIKS-loppuarvio: Wicker on viiden tähden elokuva
Minulla ei ollut Wickerille korkeita ennakko-odotuksia.
Ehkä juuri siksi oli niin nautinnollista huomata elokuvan aikana, että tämähän toimii.
Colman on loistava. Skarsgård löytää mahdottomasta roolista sielun. Dinklage tekee jälleen mahtavan roolin.
Maailma on omalaatuinen, mutta johdonmukainen.
Ja kaiken omituisuuden alta löytyy jotain hyvin yksinkertaista ja tunnistettavaa.
Tarve tulla rakastetuksi.
Wicker näyttää samalla, että toisen ihmisen onni voi olla ympäristölle paljon suurempi provokaatio kuin hänen kurjuutensa.
Siinä on faabelin moraali.
Ja jos elokuva pystyy aloittamaan pajusta rakennetusta panomiehestä ja päätymään aidosti ajattelemaan rakkauden, yksinäisyyden, kateuden ja hyväksynnän kaltaisia teemoja ilman, että kumpikaan puoli tuntuu päälle liimatulta, en oikein keksi, mitä muuta siltä pitäisi enää vaatia.
Nyt nähtiin sekin päivä, jolloin olkiukko panee Olivia Colmania ja minä poistun salista liikuttuneena.
JUSTSIKS-arvio: 5/5
Lue myös: Elokuva-arvostelu: Yön lapsi on kauhuversio Totorosta, mutta siitä puuttuu taika
Katso Wicker-elokuvan traileri:
Mitä mieltä olit elokuvasta? Jatka keskustelua Justsiksin somekanavissa.
Auta meitä kasvamaan! Seuraa meitä somessa:
Facebook, Instagram ja Youtube.
















