Lyhyesti: Punaista lunta
- Ilja Rautsin ensimmäinen pitkä ohjaustyö Punaista lunta yhdistää vampyyrit, joulun, verisen kauhun ja ronskin komedian.
- Hannu-Pekka Björkman ja Kari Hietalahti kertovat poikkeuksellisista rooleistaan, komiikan tekemisestä ja fyysisesti vaativista kuvauksista.
- Yli 2,5 miljoonan euron elokuva kuvattiin Virossa. Näyttäviä kauhukohtauksia toteutettiin käytännön tehosteilla, maskeilla ja digitaalisilla efekteillä.
”En mä katso tämmöisiä elokuvia. Mä en tunne tätä tyylilajia. Mä en tiedä, mistä on kysymys.”
Näin Hannu-Pekka Björkman kertoo vastanneensa ohjaaja Ilja Rautsille, kun tämä tarjosi hänelle roolia uudessa elokuvassaan Punaista lunta.
Rautsin täytyi kirjoittaa näyttelijälle pitkä sähköposti, jossa hän avasi kauhukomedian maailmaa ja sitä, mistä elokuvassa oikeastaan on kysymys.
Lopulta Björkman vakuuttui. Hänestä tulisi vampyyri nimeltä Martti, joka pukeutuu joulupukiksi ja käyttää suomalaista jouluperinnettä varsin poikkeuksellisella tavalla hyväkseen.
Punaista lunta saa Suomen ensi-iltansa perjantaina 20. marraskuuta. Se on Rautsin ensimmäinen pitkä elokuva ohjaajana, mutta lajityyppi on hänelle ennestään tuttu.
Elokuvassa yksinäinen, ikuista keski-ikää elävä vampyyri pääsee jouluaattona goottiromantiikasta haaveilevan Johannan (Anni Iikkanen) perheen luo. Johannan isää esittää Kari Hietalahti ja muita keskeisiä rooleja tekevät muun muassa Tommi Korpela, Krista Kosonen ja Jussi Vatanen.
Lopputuloksena on verinen yhdistelmä kauhua, toimintaa ja ronskia komediaa. Se on myös elokuva, jonka tekeminen pakotti kokeneetkin näyttelijät miettimään, miten tällaista oikeastaan pitäisi näytellä.
Justsiks pääsi haastattelemaan elokuvan tähtiä ja ohjaaja-käsikirjoittaja Ilja Rautsia. Katso video alta tai tästä linkistä.
Ajatus syntyi joulumatkalla auton takapenkillä
Punaista lunta sai alkunsa koruttomassa tilanteessa. Rautsi oli matkalla joulunviettoon perheensä luokse ja istui auton takapenkillä vailla tekemistä.
Hän alkoi kehitellä elokuvaideaa, jossa yhdistyisivät joulu ja kauhu.
”Mietin, että joulupukki pitää kutsua sisään. Ja sitten yhtäkkiä päähän tuli, että myös vampyyri pitää kutsua sisään, että se voi astua kynnyksen yli. Siitä se alkoi lumipalloutumaan”, Rautsi kertoo.
Tästä syntyi ajatus vampyyristä, joka tekee joulupukin keikkoja päästäkseen perheiden koteihin ja tyydyttääkseen verenhimonsa.
Idea alkoi vähitellen kasvaa kokonaiseksi elokuvaksi.
Rautsi oli aikaisemmin ohjannut lyhytelokuvat Helsinki Mansplaining Massacre (2018) ja Night of the Living Dicks (2021). Molemmissa kauhu ja absurdiksi yltyvä huumori yhdistyvät yhteiskunnallisiin teemoihin.
Pitkässä elokuvassa tarkoituksena oli viedä samaa ilmaisua entistä pidemmälle.
”Kaikkien ideoiden pitää olla automaattisesti siellä, jos ollaan asteikolla yhdestä kymmeneen, niin niiden pitää olla siellä Spinal Tap -yhdentoista tasolla. Niille pitää vain löytää jonkinlainen tunnistettava pohja”, Rautsi kuvailee.
Ohjaajan mukaan kauhukomediaan kuuluu jo lähtökohtaisesti lupaus siitä, että elokuva uskaltaa revitellä. Siksi pelkkä erikoinen perusidea ei vielä riitä.
”Se, mikä kauhukomediassa on minusta hirveän hauskaa myös katsojana, on se odotus. Jos se ei revittele, elokuva on pettymys. Sitten pitää nähdä hirveästi vaivaa sen eteen, että siinä on joku sisäinen logiikka.”
Björkman löysi vampyyrin ensin peilistä
Hannu-Pekka Björkmanin esittämä Martti on kaukana romanttisten vampyyrielokuvien siloposkisista sankareista.
Hän on keski-ikäinen, kaljuuntuva ja ruumiinrakenteeltaan aivan muuta kuin esimerkiksi Twilight-elokuvien yliluonnollisen kauniit vampyyrit.
Rautsi kertoo kirjoittaneensa roolin nimenomaan Björkmania ajatellen, vaikka ei tuntenut näyttelijää ennestään.
Björkman puolestaan myöntää, ettei rooliin valmistautuminen lähtenyt liikkeelle tavanomaisesta henkilöhahmon psykologisesta analyysistä.
”Kyllähän tämmöisen rakentaminen alkoi hyvin siitä ulkoisesta. Ensimmäisen kerran kun tämä katsojille yllätyksenä tuleva maski sovitettiin, tajusin, että tältä mä tulen siis näyttämään osan elokuvasta. Siinä oli haasteensa kuvauksissa. Vampyyrin psykologiaa ei joutunut hirveästi tutkimaan.”
Näyttelijä pääsi kuitenkin kokeilemaan asioita, joihin tavalliset draamaroolit eivät yleensä tarjoa mahdollisuutta.
”Ilja kai pyysi mua jonkun syyn takia ja oli nähnyt minussa jonkun sellaisen asian, että pystyn olemaan pelottava. Pitäisi oikeastaan Iljalta kysyä, että miksi sinä just minut halusit siihen, että oliko se vaan tämä kalju ja keski-ikäisyys ja pyylevyys. Ei mitään Twilight-elokuvan komeita, nuoria vampyyrejä.”
Björkman kertoo nauttineensa mahdollisuuksista, joita rooli toi mukanaan.
”Tämä hirviöhahmo on kuitenkin viritetty niin korkealle, että siinä pystyi todella paljon leikkimään. Miten pelottava mä voinkaan olla? Siinä vähän taantui sinne lapsuuden leikkiin, että miten lapsena peloteltiin toisia, kun laitettiin valot pois.”
Kari Hietalahti pääsi tekemään elokuvaa, josta on aina pitänyt
Kari Hietalahdelle Rautsin elokuva oli toisenlainen kokemus.
Hietalahti on tehnyt ohjaajan kanssa molemmat tämän lyhytelokuvat. Näyttelijä kertoo olleensa kauhuelokuvien ystävä jo lapsuudestaan lähtien.
Yksi hänen suosikeistaan on Stanley Kubrickin Hohto, ja hän käy edelleen Night Visions -festivaalilla katsomassa lajityypin elokuvia.
Punaista lunta tarjosi mahdollisuuden päästä itse osaksi sellaista elokuvamaailmaa, jota hän on pitkään seurannut katsojana.
”Tässä me kaikki mietittiin, että millä tavalla tällaista ylipäätään näytellään. Kyllä tässä ei oikeastaan ollut muuta vaihtoehtoa kuin mennä ihan täysillä. Varsinkin kun tämä kertoo jouluaatosta ja se on semmoinen rulla, joka pyörii ja pyörii loppuun asti.”
Hänen esittämänsä perheenisä Jukka joutuu tarinan edetessä varsin kovakouraiseen käsittelyyn.
”Kyllä sitä verta, joka lentää, lennätettiin naamalle kunnolla. Se oli tosi fyysinen juttu. Se oli raskas rupeama meille kaikille, mutta ihan helvetin hauskaa, koska tämä on kuitenkin semmoinen genre, mitä ei pääse tekemään oikeastaan ikinä.”
Erityisen hauskoina Hietalahti muistelee kohtauksia, joissa mukana oli hänen pitkäaikainen ystävänsä Tommi Korpela.
Hietalahden mukaan onnistunut näyttelijäryhmä tarvitsee yhteisen käsityksen siitä, millaista maailmaa ollaan rakentamassa.
”Siellä voi olla sooloja, mutta kuitenkin meillä on yhteinen linja. Silloin minusta syntyy parasta ensemble-työtä. Me pidettiin tosi paljon hauskaa ja annettiin toisillemme vinkkejä, että voisiko tehdä tolleen tai tälleen.”
Lue myös: Elokuva-arvostelu: Ripulipussi tiivistää Pirjo i Sverigen epätoivon
Miten tehdään komediaa, jossa kaikki on täysin tosissaan?
Kolmen haastateltavan puheissa toistuu yllättävän samanlainen ajatus.
Komedian tekeminen ei tarkoita sitä, että näyttelijän pitäisi yrittää olla hauska.
”Ei siinä oikeastaan kuin yksi tapa: sun pitää olla tosissaan. Se pitää kuitenkin olla ihminen, jota sä esität, ja pitää luottaa siihen tekstiin. Vaikka tässä on fantasiamaailma, niin se on kuitenkin ihminen siellä alla”, Hietalahti sanoo.
Björkman on samoilla linjoilla.
”Hauskuus syntyy aina hyvästä käsiksestä ja sitten hyvin pitkälle rytmistä. Ja siitä, että ollaan tosissaan. Komediaa ei voi näytellä niin, että ajattelee komediaa.”
Björkman pitää komedian tekemistä eräänlaisena paradoksina. Mitä vakavammin näyttelijä suhtautuu henkilöhahmonsa tilanteeseen, sitä hauskemmaksi kohtaus saattaa muuttua.
Rautsi puolestaan näkee kauhun ja komedian yhdistelmässä erityisen kiinnostavan haasteen.
”Jos draama on keskiverto, niin sen voi katsoa. Mutta jos kauhu ei pelota, se on naurettavaa. Jos komedia ei naurata, se on hirvittävää.”
Ohjaaja ei kuitenkaan tarkoita, että Punaista lunta pyrkisi jatkuvasti pelottelemaan katsojaansa.
”Se kiehtoo, se veitsenterä siinä, että miten ne saa ruokkimaan toisiaan sellaiseen hysteeriseen tilaan. Tämä leffa ei pyri pelottamaan, mutta tämä tapahtuu tällaisessa kauhumaailman vuoristoradassa. Se on välillä ehkä järkyttävää tai häiritsevää.”
Saako kaikesta tehdä huumoria?
Punaista lunta ei ole millään tavalla siisti tai hienovarainen elokuva.
Sen huumorissa käsitellään muun muassa seksuaalisuutta, miehisyyttä ja ikääntymistä. Jo elokuvan alkupuolella rikotaan tarkoituksellisesti hyvän maun rajoja.
Hietalahti on tehnyt komediaa suomalaisille 1990-luvulta lähtien. Hän muistaa hyvin ajan, jolloin sketsihuumorissa ei juuri pohdittu, kehen vitsi kohdistuu.
”Sehän on semmoinen kirjoittamaton sääntö, että sä et voi nauraa alaspäin. Mutta aikoinaan, kun me tehtiin niitä sketsejä, olimme nuoria jätkiä eikä mitään ajateltu. Se oli ajantuote silloin, eikä tästä asiasta puhuttu.”
Hietalahden mukaan Punaista lunta -elokuvan ronskin huumorin taustalla on kuitenkin aina jokin ajatus.
”Kyllä se huumori on ajateltua. Tässäkin miehen katse on yksi ajatus, mikä vampyyrielokuvissa on usein mukana.”
Rautsi ei puolestaan allekirjoita väitettä, jonka mukaan nykyään ei enää saisi nauraa millekään.
”Se on vähän väsynyttä sanoa, että millekään ei saa enää nauraa tai mitään ei saa sanoa. Kyse on enemmän siitä, miten sanot jotain ja miksi sanot niin. Katse voi olla absurdi, mutta se ei saa olla pilkkaava.”
Ohjaajan mukaan olennaista ei ole pelkästään se, mistä vitsi tehdään, vaan kuka sen kertoo, kehen se kohdistuu ja miksi se on mukana tarinassa.
Kirjoitusvaiheessa hän antaa mielikuvituksen viedä pitkälle, mutta palaa myöhemmin pohtimaan, mistä nauru oikeastaan syntyy.
”Silloin pitääkin oksentaa kaikki ulos ja luottaa siihen intuitioon, että tämä on mielestäni hauskaa. Mutta sitten kun on katsonut niitä palasia, niin siinä tapahtuu se työ, että miksi nauran tälle. Onko tämä tyhmä kulma nauraa, vai kumpuaako se omista ennakkoluuloista?”
Punaista lunta käyttää myös vampyyrielokuvien perinteistä mieskatsetta osana huumoriaan ja tarinansa teemoja.
Keski-ikäisen vampyyrin ja nuoren Johannan välinen valta-asetelma ei ole sattumaa.
”Siinä käydään läpi sitä, että on ikuisesti keski-ikäinen vampyyri ja sitten on tämmöinen teinityttö, ja mikä se valta-asetelma ja dynamiikka siinä on. Se on jotain sellaista, minkä varmasti voi löytää tuolta nykymaailmasta. Se, miten se käydään tässä läpi, on ehkä vähän odottamatonta”, Rautsi sanoo.
Yli 2,5 miljoonan euron elokuva rakennettiin käytännön tehosteiden varaan
Punaista lunta on näyttävä tuotanto suomalaisen elokuvan mittakaavassa.
Elokuvan noin 2,5 miljoonan euron budjetti on kuitenkin kaukana kansainvälisten kauhuelokuvien suurimmista tuotannoista.
Suomalais-virolais-ruotsalainen yhteistuotanto kuvattiin Virossa. Rautsi kertoo, että käytettävissä olevat resurssit vaikuttivat voimakkaasti siihen, miten elokuva suunniteltiin.
Tavoitteena oli toteuttaa mahdollisimman suuri osa hirviöistä, maskeista ja veriefekteistä fyysisesti.
”Veri näyttää sadan miljoonan dollarin jutuissakin yleensä huonolta. Nesteet ja digitaalisuus, siinä on aina jotain, mikä tökkää. Jos roiskii verta, niin sen veren pitää laskeutua näyttelijään tai muuhun, että siitä saa sen fyysisen reaktion”, Rautsi perustelee.
Björkman kertoo kuvaustilanteista, joissa hänen ympärillään oli samanaikaisesti useita erikoistehosteiden tekijöitä.
”Kyllähän se maski oli iso, eikä siinä puhuminen ollut ihan yksinkertaista. Sitten tuli erilaista vampyyrilimaa ja verta, ja siellä välillä jaloissa oli kolme neljä ihmistä konttaamassa ja pumppaamassa erilaisia nesteitä. Samaan aikaan siima vetää hattua päästä ja toinen vetää magneetilla kättä irti.”
Vaativia erikoistehosteita toteutti myös virolainen FrostFilms.
Kaikki ei kuitenkaan ollut mahdollista käytännön tehosteilla. Fyysisiä maskeja ja mekaanisia ratkaisuja täydennettiin digitaalisesti.
Erityisen vaikeaa oli jatkuvuudesta huolehtiminen.
”Jos jotain repeää kesken kohtauksen, niin sitten se pitää maskeerata, mutta maskeeraus saattaa kestää kaksi tuntia ja pitää ehkä kuvata se jälkipuoli ensin. Se on semmoinen palapeli koko työryhmälle, mutta etenkin näyttelijöille ja itsellekin, kun yrittää rytmittää sitä kohtausta”, Rautsi kertoo.
Verisiin kohtauksiin liittyy paljon sellaisia yksityiskohtia, joita katsoja ei välttämättä tule ajatelleeksi.
Jos vaatteet sotkeutuvat vereen, seuraavaa ottoa varten on oltava puhdas vaihtovaatekerta. Myös maskeerausten ja tehosteiden on oltava tarkasti samanlaisia otosta toiseen.
”Se vie aikaa ja rahaa ja kaikkea tällaista. Se on älytön palapeli, mutta se on myös osa sitä hauskuutta. Se korostaa minusta sitä leikkiaspektia tässä kaikessa”, Rautsi sanoo.
Lue myös: Elokuva-arvostelu: Kerro kaikille kulkee tuttua polkua – mutta tekee sen poikkeuksellisen kauniisti
Hylätystä koulukartanosta löytyi ratkaisu suureen ongelmaan
Yksi tuotannon tärkeimmistä ratkaisuista oli keskittää suuri osa tapahtumista yhteen kartanoon.
Virossa työryhmä löysi hylätyn koulukartanon, jota pystyttiin käyttämään käytännössä studiona.
Rakennuksen tiloihin toteutettiin elokuvan eri huoneita. Samaan aikaan kun yhdessä lavasteessa kuvattiin, toisessa voitiin valmistella seuraavan päivän kohtauksia.
Ratkaisu mahdollisti suurenkin elokuvallisen maailman rakentamisen verrattain rajallisilla resursseilla.
Kaikkea ei kuitenkaan pystynyt suunnittelemaan etukäteen.
Jouluaattoon sijoittuva elokuva tarvitsi lunta, mutta vielä joulukuun puolivälissä kuvauspaikalla näkyi vihreitä nurmikoita.
”Sitten me saatiin täydelliset lumet jonakin onnenkantamoisena. Olin vielä idioottimaisesti kirjoittanut loppukohtauksen niin, että lunta leijailee hitaasti taivaalta.”
Kokemus kiteyttää ohjaajan suhtautumisen elokuvantekoon. Hänen mukaansa tekijöiden ei pitäisi jättää kunnianhimoisia ideoita kirjoittamatta vain siksi, että ne vaikuttavat liian kalliilta tai vaikeilta toteuttaa.
”Jos ajatellaan, että ei me tuollaista pystytä kuitenkaan tekemään, siinä ampuu itseään luovasti jalkaan. Kirjoittaa vaan sinne ne ylilyönnit, ja jos käy ilmi, ettei tuohon riitä rahkeet, sitten se pakottaa priorisoimaan. Laitetaan ne paukut sinne, missä tietää, että niiden on pakko olla.”
Lue myös: Elokuva-arvostelu: Lapin sota on Tuntemattoman sotilaan veroinen sotaklassikko
Rautsi halusi näyttää Björkmanista jotain, mitä ei ollut ennen nähty
Punaista lunta kokoaa yhteen poikkeuksellisen vahvan näyttelijäryhmän.
Björkmanin, Hietalahden ja Korpelan rinnalla nähdään esimerkiksi Krista Kosonen, Jussi Vatanen ja Eeva Litmanen. Nuorta Johannaa esittävä Anni Iikkanen kantaa merkittävän osan elokuvan tarinasta.
Rautsi kertoo kirjoittaneensa Hietalahden roolin suoraan näyttelijälle, jonka hän tunsi aikaisemmista töistään.
”Kirjoitin hänen äänensä päässäni, että oli helppo rytmittää jotain asioita. HP rooli on myös kirjoitettu hän mielessä, mutta häntä en tuntenut etukäteen. Sitten piti vähän lähestyä, että tällaista olisi nyt tekeillä, että voisiko kiinnostaa.”
Björkmanin kohdalla lähtökohtana oli halu nähdä arvostettu näyttelijä roolissa, joka poikkeaisi voimakkaasti tämän aiemmista töistä.
”HP on ihan jumalattoman taitava ja älyttömän nöyrä siinä, että hänen reaktionsa oli, että enpä tiedä, osaisinko näytellä tällaista. Ja sitten kun hän tuli mukaan, niin sieltä löytyi tosi paljon sellaista äkkiväärää ja odottamatonta hauskuutta. HP en ole nähnyt tällaista aikaisemmin, niin siinä on jotain tosi riemastuttavaa”, Rautsi kuvailee.
Ohjaaja kehuu myös Iikkasta, jonka suoritusta hän pitää elokuvan keskeisenä vahvuutena.
”Annihan on ihan helvetin taitava ja todella kannattelee leffaa. Oli ilo nähdä hänen heittäytyvän siihen. Kaikki lähtivät oikeastaan tosi innokkaasti mukaan.”
Björkmanille kokemus oli muistutus siitä, miksi näyttelijän kannattaa tarttua myös itselleen vieraisiin haasteisiin.
Hän kokee pitkän uransa tuoneen ennen kaikkea itseluottamusta ja sisäistä rauhaa. Nuorempana rooleihin liittyi enemmän epävarmuutta, mutta nykyisin hän tunnistaa paremmin omat vahvuutensa ja sen, missä joutuu tekemään enemmän työtä.
”Ehdottomasti ikä on tuonut itseluottamusta, ettei panikoi, ja rauhallisuutta. Sitten se iän tuoma ymmärrys siitä, mihin sitä kapasiteettia on ja missä pitää treenata enemmän. Kyllä mä sanon, että se yhdistävä sana näille on sellainen sisäinen rauha niiden roolien kanssa.”
Björkman muistuttaa myös siitä, että näyttelijä ei välttämättä itse osaa valita kiinnostavimpia mahdollisia roolejaan.
”On hyvä, että on ohjaajia, jotka näkevät, että mä haluan tuon, koska se ei ole tehnyt tällaista. Mä näen siinä jotakin, mitä se ei ole vielä tehnyt. Mä haluan siitä jotakin uutta.”
”Yön lapsi on klassinen sinfonia, tämä on punk rock”
Rautsi tunnetaan myös Hanna Bergholmin ohjaamien Pahanhautojan ja Yön lapsen käsikirjoittajana.
Hänelle kauhu ja fantasia ovat tapoja kuvata sellaisia tunteita, joita arkirealismilla voi olla vaikeampi tavoittaa.
”Kun on käytössä jotain tällaista ei-realistista, niin siinä pääsee jollain lailla kertomaan sellaisesta syvästä primaaritunteesta paremmin kuin arkirealismilla. Ainakin minä pääsen. Me kuitenkin kaikki tunnetaan enemmän kuin mitä me ulospäin annetaan ymmärtää”, Rautsi sanoo.
Punaista lunta edustaa silti erilaista lähestymistapaa kuin hänen muut viimeaikaiset työnsä.
Rautsi kiteyttää kahden vuonna 2026 ensi-iltansa saaneen elokuvansa eron musiikin avulla.
”Yön lapsessa on komediaa, mutta se ei ole komediavetoinen eikä oikeastaan kauhuvetoinenkaan, vaan enemmänkin satu. Tämä taas on täysverinen kauhukomedia. Jossain kohtaa mietin, että jos Yön lapsi on klassinen sinfonia, niin tämä on punk rock.”
Vertaus kuvaa hyvin Punaista lunta -elokuvan tavoitteita.
”Se mikä kauhussa on hauskaa, on se, että se mahdollistaa sen, että koko maailma kuvaa sitä, miltä sisällä tuntuu. Se on huikeaa.”
Lue myös: Elokuva-arvostelu: Yön lapsi on kauhuversio Totorosta, mutta siitä puuttuu taika
Punaista lunta saa Suomen ensi-iltansa 20. marraskuuta 2026. Elokuvan on käsikirjoittanut ja ohjannut Ilja Rautsi.
Mitä mieltä olet Punaista lunta -elokuvasta? Jatka keskustelua Justsiksin somekanavissa.
Auta meitä kasvamaan! Seuraa meitä somessa: Facebook, Instagram ja Youtube.
















