Elokuva: Presidentin kyyditys
Ohjaus: Samuli Valkama
Käsikirjoitus: Samuli Valkama ja John Lundsten
Pääosissa: Jussi Vatanen, Aku Sipola, Elias Salonen, Pertti Sveholm, Riitta Havukainen
Genre: komedia / draama
Kesto: 1 h 27 min
Suomen ensi-ilta: 4.9.2026
Lyhyesti: Presidentin kyyditys -arvostelu
- Presidentin kyyditys perustuu K. J. ja Ester Ståhlbergin vuoden 1930 kyyditykseen.
- Samuli Valkaman ohjaama 87-minuuttinen elokuva yrittää yhdistää historiallista draamaa, mustaa komediaa ja farssia.
- Suurin ongelma on yhteisen sävellajin puute: näyttelijät tuntuvat välillä olevan eri elokuvissa.
- Riitta Havukainen ja Pertti Sveholm löytävät presidenttiparina materiaalista kuivaa ja toimivaa komediaa.
- Jussi Vatanen osuu parhaimmillaan samalle taajuudelle etenkin krapulaista katastrofia selvittelevänä Eero Kuussaarena.
- 1930-luvun vaarallinen poliittinen ilmapiiri jää liian ohueksi, mikä samalla heikentää komediaa.
- Arvosana: 2/5.
Lokakuussa 1930 Suomen ensimmäinen presidentti K. J. Ståhlberg ja hänen puolisonsa Ester siepattiin Helsingistä ja kyyditettiin Joensuuhun. Operaatio oli vaarallinen, poliittisesti räjähdysherkkä ja samalla niin sekava, että se tarjoaa poikkeuksellisen hyvät ainekset elokuvalle.
Samuli Valkaman Presidentin kyyditys jättää nämä emmeet kuitenkin pääosin hyödyntämättä. Ohjaaja-käsikirjoittaja on lähtenyt tekemään elokuvaa, josta ei parhaalla tahdollakaan pysty ymmärtämään valittua tyylilajia.
Presidentin kyyditys yrittää olla yhtä aikaa historiallinen draama, musta komedia, poliittinen trilleri ja rehellinen puskafarssi.
Tyylilajien sekoittaminen ei itsessään ole ongelma. Tarantino ja Coenin veljekset ovat rakentaneet omista nimistään genren juuri tällä reseptillä.
Mutta sellainen vaatii elokuvantekijöiltä paljon taitoa ja tyylitajua. Presidentin kyydityksessä kumpaakaan ei ole riittävästi.
Historia jätetään käyttämättä
Ensin kannattaa palauttaa mieleen, mistä Ståhlbergien kyydityksessä oli kyse.
Lapuan liike ei ollut joukko harmittomia kylähulluja koppalakeissaan, vaan vuonna 1929 syntynyt oikeistoradikaali ja voimakkaan antikommunistinen liike, joka käytti poliittisena keinonaan painostusta, uhkailua ja väkivaltaa.
Sen tunnetuimpiin toimintatapoihin kuuluivat muilutukset eli vastustajiksi koettujen ihmisten väkivaltaiset kyyditykset, usein itärajan suuntaan. Kyydityksiin liittyi myös kuolemantapauksia.
Presidentti Ståhlberg oli oikeistoradikaaleille erityisen vastenmielinen hahmo, koska hän edusti laillisuutta ja parlamentaarista demokratiaa aikana, jolloin sisällissodan jälkeinen Suomi oli edelleen syvästi jakautunut.
Kun Ståhlberg ja hänen puolisonsa Ester kyyditettiin 14. lokakuuta 1930 Helsingistä Joensuuhun, tapaus synnytti valtavan vastareaktion. Se oli yksi käännekohdista, jotka heikensivät Lapuan liikkeen asemaa ja käänsivät yleistä mielipidettä sitä vastaan.
Tässä on myös elokuvan ensimmäinen hukattu mahdollisuus.
Jos aikakautta ei valmiiksi tunne, Presidentin kyyditys tekee yllättävän vähän saadakseen katsojan ymmärtämään, kuinka vaarallisessa tilanteessa Suomi tuolloin oli.
Ja juuri sitä elokuva tarvitsisi, koska tapahtumien täydellinen järjettömyys olisi paljon hauskempaa, jos niiden todellisen panoksen ymmärtäisi.
Lue myös: Odotettu Presidentin kyyditys nähdään Espoo Cinéssä ennen ensi-iltaa
Samassa kohtauksessa näytellään eri elokuvia
Elokuvan suurin ongelma näkyy kaikkein selvimmin näyttelijöissä.
Ei siksi, että kaikki olisivat huonoja. Eivät ole.
Ongelma on yhteisen sävellajin puute. Valkaman teoksessa tuntuu useaan kertaan siltä, ettei edes saman kohtauksen näyttelijöillä ole jaettua käsitystä siitä, millaista kohtausta ollaan tekemässä.
Aku Sipola esittää kenraali Kurt Walleniusta niin suurella paatoksella, oudolla fraseerauksella ja tarkoituksellisen leveillä eleillä, että katsojan vastaanottimen virittäminen samalle taajuudelle käy työstä.
Tulkinnassa on yhtä aikaa vanhaa Suomi-filmiä, Christoph Waltzin kaltaista tyylittelyä ja jotain kesäteatterifarssin takariviin asti tarkoitettua elekieltä.
Eikä siinä mitään.
Tuollainen Wallenius saattaisi toimia erinomaisesti, jos koko elokuva eläisi samassa todellisuudessa.
Mutta kun ei elä.
Samassa kohtauksessa Jussi Vatanen saattaa näytellä huomattavasti matalammilla kierroksilla, puolikuivana tragikomediana. Elias Salonen taas tuo mukaan nykyaikaisempaa tyyliä samalla, kun vierustoveri yrittää ilmentää sisäistä Jussi Jurkkaansa.
Yksittäin nämä kaikki ovat mahdollisia tulkintalinjoja. Yhtä ehjää elokuvaa niistä ei synny.
Näyttelijöiden nestoriosasto selviää koettelemuksesta parhaiten. Pertti Sveholm K. J. Ståhlbergina ja Riitta Havukainen Ester-rouvana osaavat ottaa kohtauksensa haltuun ilman toimivaa käsikirjoitustakin.
Kaksi kokenutta näyttelijää saa kohtauksista enemmän irt, koska he eivät yritä puristaa jokaista tilannetta kuivaksi. Varsinkin Havukainen ymmärtää reaktion arvon. Hän löytää hahmoon voimaa ja sävyjä ilman, että Ester muuttuu sketsihahmoksi.
Pissapullo ei ole vielä vitsi
Tyylillinen epävarmuus näkyy myös siinä, miten Presidentin kyyditys rakentaa huumoria. Kaiketi tämä elokuva on ennen kaikkea komediaksi tarkoitettu.
Käsikirjoitustiimi ei ole luottanut tapahtumien omaan absurditeettiin, vaan puskafarssin työkalupakki kaivetaan hyvissä ajoin esiin.
Yksi koominen ketju etenee suunnilleen näin:
Ensin pissattaa.
Sitten pissataan pulloon.
Sitten pissapullolla lyödään ihmistä päähän.
Sen jälkeen tuleekin kakkahätä.
Kyllä, luit oikein.
Pissa- ja kakkahuumorissa ei sinänsä ole mitään vikaa. Hyvällä alapäävitsillä on maailmassa aivan yhtä perusteltu paikka kuin oopperan aariallakin.
Mutta pelkkä paska ei ole vielä punchline.
Presidentin kyyditys luottaa liian usein siihen, että farssin ulkoiset tunnusmerkit riittävät.
Eivät riitä.
Hyvässä farssissa ongelma synnyttää uuden ongelman, joka synnyttää vielä suuremman ongelman. Rytmi kiihtyy samalla kun hahmojen mahdollisuudet paeta omaa typeryyttään vähenevät.
Hetkittäin Presidentin kyyditys jopa löytää tämän Jussi Vatasen johdolla.
Onhan se hauskaa, kun everstiluutnantti Kuussaari yrittää maailmanlopun krapulassa selvittää, mitä helvettiä edellisen illan aikana on tullut tehtyä.
Siinä elokuva hipaiseei sitä sävyä, jota koko tarina olisi tarvinnut: vaarallinen historiallinen tilanne muuttuu koomisen typeräksi ilman, että sen vakavuus katoaa.
Lue myös: Elokuva-arvostelu: One Night Only on seksikomedia, joka haluaisi mieluummin pitää kädestä
Historia tarjoaisi satiirin valmiiksi
Ongelma on myös se, ettei Presidentin kyyditys oikein sano mitään.
Tietenkin se asettuu poliittista väkivaltaa ja autoritaarista hulluutta vastaan. Ståhlbergit edustavat lakia ja tolkkua, kun ympärillä olevat kohkaajat haaveilevat paikasta kansakunnan kaapin päällä.
Mutta mitä elokuva oikeastaan haluaa sanoa näistä pöhköistä miehistä?
Autoritaarisuudesta? Poliittisesta väkivallasta? Demokratian hauraudesta? Siitä, kuinka vaarallista täydellinen epäpätevyys voi olla?
Kaikki tämä löytyisi valmiiksi todellisista tapahtumista. Yhtäläisyyksien vetäminen nykyhetkeen ei vaatisi sekään erityisen paksua alleviivaustussia.
Silti Presidentin kyyditys ei tartu juuri mihinkään.
1930-luku jää ympäristöksi, jossa on vanhoja autoja, pukuja ja hassuja päähineitä.
Muotoa vailla sisältöä.
Elokuva näyttää teknisesti aivan riittävän hyvältä. Kuvauksessa, puvustuksessa tai lavastuksessa ei ole mitään sellaista katastrofia, joka estäisi elokuvaa toimimasta.
Presidentin kyyditys ei vain hengitä.
87 minuuttia voi olla yllättävän pitkä aika
Presidentin kyydityksellä on pituutta vain 87 minuuttia, mutta se tuntuu paljon pidemmältä.
Varsinkin loppupuolella farssin pitäisi kiristyä. Aiemmin tehtyjen typerien päätösten pitäisi kasaantua, vaihtoehtojen vähentyä ja hahmojen juosta yhä epätoivoisemmin itse rakentamansa sotkun perässä.
Teoriassa näin tapahtuukin.
Käytännössä elokuva lässähtää.
Tulee käänne. Sitten toinen. Sitten vielä yksi.
Selkkauksen päättävistä kohtauksista katoaa komediallinen energia juuri silloin, kun kaiken pitäisi räjähtää käsiin.
87 minuuttia ei ole pitkä elokuva.
Tämä tuntuu pitkältä.
JUSTSIKS-loppuarvio: Kamera ei ole kesäteatterin viimeinen penkkirivi
Ehkä Presidentin kyydityksen tyyliongelmaa kuvaa parhaiten tunne filmatisoidusta kesäteatteriesityksestä.
Se ei tarkoita, että kesäteatterissa olisi mitään vikaa.
Siellä suuri ele, kova ääni ja fyysinen kohellus voivat toimia mainiosti, koska viimeisen rivin katsojankin pitää ymmärtää, että nyt tapahtuu jotain hauskaa.
Elokuvakamera näkee kuitenkin paljon lähempää – ja sen katse on armoton.
Siksi leveästi alleviivatut eleet, fraseeraukset ja vitsit muuttuvat valkokankaalla helposti raskaiksi. Tilannetta ei helpota kohtauksesta toiseen poukkoileva tunnelma.
Presidentin kyydityksen epäonnistuminen harmittaa tavallista enemmän juuri siksi, että materiaali olisi ollut niin herkullista.
Siitä olisi voinut tehdä monta erilaista hyvää elokuvaa.
Presidentin kyyditys yrittää tehdä ne kaikki yhtä aikaa.
JUSTSIKS-arvio: 2/5
Katso Presidentin kyyditys -elokuvan traileri:
Mitä mieltä olet Presidentin kyydityksestä? Jatka keskustelua Justsiksin somekanavissa.
Auta meitä kasvamaan! Seuraa meitä somessa:
Facebook, Instagram ja Youtube.
