Lyhyesti: James Bond 26
- Uutta James Bond -näyttelijää ei ole jutussa käytettyjen lähteiden mukaan vielä julkistettu.
- Jack Lowden, Callum Turner ja Josh O’Connor on nimetty lehdistössä mahdollisiksi koekuvattaviksi; lopullista ehdokaslistaa ei ole vahvistettu.
- Seuraavan Bond-elokuvan ohjaa Denis Villeneuve ja käsikirjoittaa Steven Knight.
- Erikoisjuttu arvioi kolmen näyttelijän vahvuuksia ja sitä, millaista Bondia uusi aikakausi tarvitsee.
Todellisuus on ohittanut fiktion: maailmamme ei enää jakaudu siististi ystäviin ja vihollisiin. Tästä syystä myös James Bondin on yhä haastavampaa palata valkokankaalle pelkkänä menneisyyden smokkipukuisena toiveunena.
Kun uuden 007-näyttelijän viimeiset koekuvaukset ovat käynnissä, kolme brittinimeä ovat toistaiseksi ylitse muiden: Jack Lowden, Callum Turner ja Josh O’Connor.
Ohjaaja Denis Villeneuven ja käsikirjoittaja Steven Knightin käsissä maailman kuuluisimmasta agentista voi tulla jälleen aikansa poliittinen, moraalinen ja elokuvallinen hermomittari.
Mutta minkälaisen Bondin dystopian vuosi 2026 todella ansaitsee?
Viikonloppuna 23.–25. lokakuuta 2026 käynnistyneiksi raportoidut James Bondin koekuvaukset ovat mitä todennäköisimmin elokuvahistorian tarkimmin vartioituja työhaastatteluja. Rooliin ei haeta pelkästään seuraavaa pääosanesittäjää.
Haussa on uusia kasvoja, fyysistä olemusta, ääntä ja moraalista sävyä, joiden varaan voidaan rakentaa seuraavan vuosikymmenen merkittävimpiin kuuluva elokuvasarja. Väärä valinta ei kaada vain yksittäistä elokuvaa. Se voi tehdä kokonaisesta uudesta 007-aikakaudesta taiteellisesti ja yhteiskunnallisesti yhdentekevän.
Lokakuun 22. päivänä Deadline-verkkolehti ja siihen tukeutuneet alan mediat kertoivat, että koekuvauskutsuja oli esitetty ainakin neljälle näyttelijälle. Julkisuudessa mainitut nimet ovat skotlantilainen Jack Lowden, englantilainen Callum Turner ja englantilainen Josh O’Connor. Neljännen mahdollisen kandidaatin henkilöllisyyttä ei ole uskottavasti vahvistettu.
Variety kertoi omien lähteidensä vahvistavan loppuvaiheen koekuvausten ajoittumisen lokakuun lopulle, mutta korosti osallistujalistan epävarmuutta. The Hollywood Reporterin mukaan esimerkiksi aiemmin huhuttu australialaistähti Jacob Elordi ei enää kuulu kyseiseen koekuvausjoukkoon.
Uuden Bond-näyttelijän valintaa ympäröivä, poikkeuksellisen tarkasti säädelty tiedonvälitys käy siis samanaikaisesti sekä kuumana että kylmänä.
Loppukokeiden kerrotaan mittaavan ainakin fyysistä toimintakykyä, kameran edessä syntyvää kiistatonta auktoriteettia ja repliikkien painokasta kantavuutta. Englannin Bray Studiosilla järjestetystä Turnerin väitetystä koekuvauksesta uutisoitiin jo perjantaina 23. lokakuuta, mutta edes yksittäisestä osallistumisesta raportoitu havainto ei todista lopullisen näyttelijän valintaa.
Eikä kaikkia mahdollisia kokeita välttämättä järjestetty yhden viikonlopun kuluessa: uutisten mukaan prosessin oli määrä jatkua myös alkavalla viikolla. Lopullista näyttelijäpäätöstä koskevat arviot liikkuvat silti edelleen huhujen ja lähdetietojen tasolla.
Uutta Bond-näyttelijää ei ole siis vielä toistaiseksi julkistettu. Myöskään ei ole vuorenvarmaa, ovatko kolme mainittua näyttelijäehdokasta ainoat pelissä olevat finalistit.
Tunnemme alan lehdistön nimeämät vahvat ehdokkaat, mutta emme vielä tiedä varmasti, keiden nimet lopulta löytyvät sopimuspapereista. Vahvistamattomat koekuvaustiedot on siksi pidettävä erillään lopullisesta roolituspäätöksestä. Koekuvauksia valmistelevan roolitustyön vetäjäksi on alan medioiden mukaan mainittu alan veteraani Nina Gold, mutta Bond-näyttelijän päätös tehdään vasta testien sekä tuotannollisten arvioiden jälkeen.
Lue myös: Kuka on uusi James Bond? Gary Oldman sanoo valinnan olevan tehty – nämä 7 nimeä ovat nousseet esiin
Salaisen agentin uusi työnantaja
Bondin roolitus ei enää tapahdu saman tuotantoperheen yksinomaisessa päätösvallassa kuin Sean Conneryn (1930–2020), Roger Mooren (1927–2017) ja Daniel Craigin valinnat.
Amazon osti MGM:n vuonna 2022 noin 8,45 miljardin dollarin yrityskaupassa. 24. maaliskuuta 2025 viimeistelty taloudellinen järjestely siirsi Bond-elokuvien luovan päätösvallan Amazon MGM Studiosille, vaikka yhteisomistajien Barbara Broccolin ja Michael G. Wilsonin merkitystä elokuvasarjan perinnön vaalijoina ei tietenkään voi koskaan sivuuttaa.
Uuden 007:n valinta on samalla uuden omistajan julkinen tulikoe.
Tämä seikka saattaa myös muuttaa kiinnostavasti itse elokuvan mahdollista teemaa. Bond on aina edustanut Iso-Britannian valtiollista tiedustelukoneistoa. Sen toiminta on ollut salaista, mutta sankarin velvollisuudentunto ja käsitys kansallisesta edusta ovat olleet perinteisesti tunnistettavia.
Nyt James Bondia kehittää Amazonin kaltainen teknologiayritys, joka toimii kansainvälisesti ja jonka liiketoimintaan kuuluvat viihteen lisäksi pilvipalvelut, tietojärjestelmät ja valtavat datavirrat. Tässä ei ole itsessään mitään epäilyttävää eikä se suinkaan tee Amazonista automaattisesti Bond-elokuvan arkkikonnaa. Asetelma avaa kuitenkin poikkeuksellisen ironisen mahdollisuuden: uuden elokuvan suurin vihollinen voisi olla tiedon monopoli, digitaalinen riippuvuus tai se, ettei kukaan enää omista koko totuutta.
Seuraavan Bond-elokuvan ei kannata ryhtyä ajankohtaispoliittiseksi pamfletiksi. Sen tulee vain tunnistaa, millaisessa maailmassa tiedustelupalvelu nykyisin toimii. Informaatio-operaatiot, palvelunesto- ja muut kyberhyökkäykset tai satelliittiyhteyksien katkaiseminen voi aiheuttaa enemmän sekasortoa kuin näyttävä tappolaukaus.
Vastustajan ei siis tarvitse välttämättä pukeutua armeijan univormuun. Hän voi olla yhtä hyvin sijoittaja, puolustusurakoitsija, entisen tai nykyisen liittolaismaan turvallisuusviranomainen tai pukumies, jonka käyntikortissa lukee vain konsultti.
Lue myös: Suomalaismiljonääri kauppaa ikonista James Bond -autoa – hurja hinta-arvio
Bond syntyi epävarmuuden aikakaudella
Ian Flemingin (1908–1964) ensimmäinen Bond-romaani Casino Royale ilmestyi vuonna 1953, kahdeksan vuotta toisen maailmansodan päättymisen jälkeen.
Britannia kuului liittoutuneiden voittajavaltioihin, mutta sen imperiumi oli jo purkautumassa. Sodan jälkeinen maailmanjärjestys rakentui kylmän sodan jännitteille, vakoilulle ja menetetyn suurvalta-aseman kivuliaalle tiedostamiselle.
Bond ei syntynyt rajattoman voiman monumentiksi vaan hauraan vallan fantasiaksi. Kyse oli yhdestä poikkeuksellisen sinnikkäästä ja taitavasta kahden nollan agentista, joka pystyi yhä ratkaisemaan sen, mikä kokonaiselta valtiolta oli vaarassa jäädä ratkaisematta.
Fleming oli itse palvellut sodan aikana Britannian merivoimien tiedustelussa. Hänen luomallaan Bondilla oli sotilaallinen tausta ja Britannian merivoimien reservin, Royal Naval Reserven, komentajan arvo.
Juuri tämä vanha kerrostuma voi osoittautua uuden elokuvan kiinnostavammiksi rakennusaineeksi. Bond ei ole vain salaisella palvelunumerolla merkitty tappaja. Hän on sotilaallisen kurin ja sodassa vakiintuneen väkivaltakoneiston kasvatti, jonka pitää tehdä päätöksiä myös silloin, kun esimiehen antama käsky ja oma moraalinen velvollisuus alkavat erota dramaattisesti toisistaan.
Sean Conneryn Salainen agentti 007 ja tri No (1962) esitteli miehen, joka yhdisti brittiläisen viileän itsevarmuuden, työväenluokkaisen rosoisuuden, fyysisen uhkaavuuden, ironisen huumorin ja seksuaalisen karisman.
Roger Mooren Bond pilkkasi vakoilumaailman mahtipontisuutta ennen kuin maailma ehti nauraa hänen kustannuksellaan.
Timothy Dalton palautti valkokankaalle Flemingin vakavan ammattimiehen ja tämän sisäiset traumaattiset ristiriidat.
Pierce Brosnanin Bond oli kylmän sodan jälkeinen tyylikäs reliikki, joka joutui keksimään tehtävänsä uudelleen.
Daniel Craig puolestaan muokkasi roolista fyysisen kärsimyksen ja sisäisen haavoittuvuuden Shakespeare-näytelmän.
Jokaisen onnistuneen Bondin salaisuus on ollut sama: näyttelijä ei ole pelkästään sopinut hahmoon. Hahmo on viime kädessä aina muovautunut näyttelijän ja tämän aikakauden mukaiseksi.
Siksi uuden Bondin valinnassa kysymys ei ole siitä, kuka näyttäisi luontevimmalta Sean Conneryn vanhassa smokissa. Pikemminkin kyse on siitä, kuka pystyy tuomaan hahmoon vuoden 2026 ristiriidat ilman että niistä tulee julistusta.
Lue myös: Breitling palauttaa James Bondin unohdetun kellon – mukana Aston Martin DB5
Villeneuve ei tarvitse naamiaisia vaan voimaa
Ohjaajaksi vahvistettu kanadalainen Denis Villeneuve on tässä poikkeuksellinen valinta.
Vangitut (2013) puristi rikostarinasta moraalisen umpikujan; Sicario (2015) esitti rajaseudun väkivallan järjestelmänä, jonka vaikutuspiiriin päähenkilön oikeudentaju ei enää yllä. Arrival (2016) etsi maailmanlaajuisen avaruusmuukalaiskriisin keskeltä inhimillisen viestinnän rajoja, kun taas Blade Runner 2049 (2017) kysyi, määritteleekö identiteettimme muisto, keho vai jonkun toisen kirjoittama kertomus.
Dyyni-elokuvissa (2021 ja 2024) ja joulukuulle 2026 suunnitellun trilogian päätösosan tarinamaailmassa Villeneuve puolestaan tarkastelee messiaanisen vallan, uskollisuuden ja poliittisen myytin vaaroja.
Nämä eivät ole kopioitavia juonikuvioita vaan ohjaajan oman ajattelutavan merkkejä. Villeneuve kuvaa usein ihmistä ympäristössä, joka tuntuu tätä mahtavammalta. Pienikin ele saa painoa, koska sen ympärillä on hiljaisuutta, arkkitehtuuria ja alituisen kuolemanvaaran mahdollisuus.
Sellaisessa elokuvassa pelkät jykevät leukaperät, kallis rannekello ja räätälöity mittatilauspuku ovat arvottomia. Bondin pitää kestää myös armottomassa lähikuvassa, jossa hän ei sano mitään ja katsoja ymmärtää hänen jo tehneen päätöksen, jonka seuraukset saattavat olla peruuttamattomat.
Syyskuussa 2025 Deadline-julkaisulle puhunut nimetön tuotantoa lähellä oleva lähde muotoili odotuksen karkeasti: uuden Bondin pitää näyttää siltä, että hän voisi tappaa ihmisen paljain käsin.
Lausuma on sittemmin joissakin yhteyksissä liitetty Villeneuven nimeen, mutta julkisuudessa ei ole varmaa näyttöä siitä, että juuri ohjaaja olisi sanonut sen.
Lähteiden täsmällinen erottelu on tärkeää, vaikka ajatus itsessään on herkullinen: Bondin vaarallisuus ei saa syntyä jälkikäteen leikkauspöydällä. Sen pitäisi näkyä jo tavassa, jolla näyttelijä astuu huoneeseen.
Tästä huolimatta fyysinen tappavuus yksin ei riitä.
Craig todisti, kuinka paljon näyttelijän huippukuntoon harjoitettu keho voi kertoa ilman vuorosanoja, mutta hänen jälkeensä uuden näyttelijän olisi vältettävä liian suoraa jäljittelyä.
Villeneuven Bond voisi olla pelottavimmillaan silloin, kun hän näyttää täysin rauhalliselta – ja kun katsoja huomaa vasta jälkikäteen, mitä hänen rauhallisuutensa oikeastaan sai aikaan.
Lue myös: Kesä 2026 on Hollywoodin kohtalonhetki – nämä leffat ratkaisevat, lähteekö yleisö enää teatteriin
Kun luokka-ajattelu, väkivalta ja historia kohtaavat
Käsikirjoittaja Steven Knight ei ole suinkaan sattumanvarainen suuren budjetin palvelukseen palkattu nimi. Peaky Blinders – gangsteriklaani -sarja loi brittien sotienvälisestä luokkaristiriidasta, sodan traumasta, rikollisuudesta ja vallasta modernin populaarikulttuurin myytin.
David Cronenbergin Eastern Promises (2007) käsitteli rikollista identiteettiä ja väkivallan intiimiä uhkaa. Knightin tuotannossa ihminen joutuu usein ratkaisemaan, kenen järjestys on oikea ja kuka joutuu maksamaan hinnan sen ylläpitämisestä.
Toukokuussa 2026 Knight kertoi perehtyneensä Britannian SAS-erikoisjoukkoihin ja vielä tätäkin salaisempiin sotilasyksiköihin sekä keskustelleensa niiden edustajien kanssa.
Syyskuussa hän kertoi ensimmäisen Bond-käsikirjoitusluonnoksen valmistuneen. Ei ole kuitenkaan vahvistettu, että Bond 26 olisi Casino Royalen (2006) tavoin alkuperätarina tai että se kertoisi Bondin palvelusvuosista kuninkaallisessa laivastossa. Tällainen lähtökohta olisi yksi mahdollinen tulkinta Knightin tutkimussuunnasta ja Flemingin romaanien taustasta.
Britannian merivoimien arvojärjestelmässä Flemingiltä perityn Bondin Commander-arvon suomenkielinen vastine on komentaja; suomalaisessa järjestelmässä komentajakapteeni on tätä alempi sotilasarvo ja vastaa Britannian Lieutenant Commander -arvoa.
Sotilasarvo ei myöskään ole James Bondin tarinamaailmassa pelkkä koriste. Se kertoo, onko hahmo koulutettu tottelemaan, johtamaan vai toisinaan myös rikkomaan käskyjä.
Yksi mahdollinen elokuvallinen avaus voisi esimerkiksi olla merellinen operaatio, jonka vastuuketju kulkee Nato-maiden, yksityisten turvallisuusyhtiöiden ja poliittisesti epäselvien kumppaneiden läpi. Jos liittolaiselta saatu tieto osoittautuisikin valheelliseksi tai vääräksi, Bond joutuisi ratkaisemaan, onko kyse vihollisen ansasta vai oman puolen petoksesta.
Kun ystävyyssuhteet menettävät luottamuksensa
Kylmän sodan Bond sai usein uhkansa idästä tai megalomaanisesta yksityisestä organisaatiosta.
Nyt geopoliittinen todellisuus on kerroksellisempi. Venäjän täysimittainen hyökkäyssota Ukrainassa on nostanut perinteisen valtioiden välisen sodan uudelleen Euroopan turvallisuusajattelun keskiöön.
Samalla demokraattisten valtioiden sisäinen polarisaatio, taloudellinen keskinäisriippuvuus, energiahuolto, kybervakoilu ja teknologian hallinta tekevät uskollisuudesta yhä monimutkaisemman kysymyksen.
Bondin vanhassa maailmassa länsimaiset liittolaiset olivat usein lähtökohtaisesti samalla puolella. Uusi elokuva voisi tehdä tästä oletuksesta jännitteen lähteen: kuka tietää, missä operaatio päättyy, jos ystävällismielinen tiedustelukumppani tekeekin oman, salatun sopimuksensa?
Käsikirjoituksen ei tarvitsisi nimetä pääviholliseksi yksittäistä nykyvaltiota tai poliitikkoa. Kiinnostavampaa olisi esittää, kuinka yhteisesti sovitut arvot ja erilliset kansalliset edut joutuvat vastakkain.
Dystopia – synkkä kuvaus yhteiskunnan mahdollisesta tulevaisuuskehityksestä – ei tällöin tarkoita vain tummaksi sävytettyä elokuvallista värimaailmaa tai sitä, että jokaisen hahmon on oltava mahdollisimman kyyninen tai sarkastinen.
Se tarkoittaa tilannetta, jossa vanhat turvamekanismit eivät enää takaa yhtään mitään: verkkoon liitetty ajoneuvo voidaan pysäyttää ulkopuolelta, tekoälyllä valmistettu uskottava väärennös voi tuhota syyttömän ihmisen maineen ja valtion salaisimmatkin tietokannat voivat palvella useamman kuin yhden isännän etuja.
Bondin ikoninen vapaus liikkua maailmassa saattaisi muuttua hänen pahimmaksi heikkoudekseen, sillä hänen jokainen rajanylityksensä jättää digitaalisen jäljen.
Mitä tällaisessa ympäristössä sitten ylipäätään merkitsee miehen henkilökohtainen kunniakoodi? Se onkin paljon tärkeämpi kysymys kuin se, kuinka monta kertaa hän vetää esiin nykyaikaistetun vastineen Walther PPK -pistoolilleen. Todellinen 007 ei enää olisi vain se, joka voittaa vihollisen. Hän olisi se, joka tunnistaa vihollisen silloin, kun esimiehen arvioonkaan ei enää voi luottaa.
Jack Lowden – ammattilainen, joka uskaltaa epäonnistua
Skotlannissa varttunut, Englannissa syntynyt Jack Lowden (s. 1990) on kolmesta ehdokkaasta ehkä ilmeisin modernin vakoiluelokuvan valinta.
Ei suinkaan siksi, että hän olisi valmiiksi Bond, vaan siksi, että hän on tehnyt urallaan agenttihahmon hauraudesta uskottavaa draamaa.
Huippusuositun Slow Horses -suoratoistosarjan River Cartwright on pätevä ja impulsiivinen, joskus erittäin taitava kenttäagentti, joka silti joutuu yhä uudelleen kohtaamaan oman puutteellisuutensa. Juuri tuo haavoittuva ammattiylpeys voisi tarjota aivan tuoreen näkökulman 007:n hahmoon.
Lowdenin roolityö Christopher Nolanin Dunkirk-elokuvassa (2017) vakuutti vähäeleisyydellään: sotilaan tehtävä on tehdä oikein silloinkin, kun aikaa tunteiluun ei ole. Benediction (2021) osoitti kykyä sisäiseen ristiriitaan ja runollisempaan ilmaisuun. Calibre (2018) puolestaan näytti, kuinka syyllisyys ja paniikki voivat kasvaa hallitsemattomaksi moraaliseksi katastrofiksi.
Nämä ovat Bondin kannalta kenties tärkeämpiä meriittejä kuin yksikään suoraan sankarillinen toimintakohtaus.
Lowdenissa on lisäksi erityisen kiinnostavaa se, ettei hän vaikuta lähtökohtaisesti koskemattomalta.
Hänessä on jotakin hermostunutta ja valpasta; hän voi näyttää hetkellisesti väärään huoneeseen eksyneeltä mieheltä – ja jo seuraavassa silmänräpäyksessä huoneen vaarallisimmalta ihmiseltä.
Villeneuven ohjauksessa tästä voisi syntyä ainutlaatuinen Bond-tulkinta, jossa keskeinen henkilöhahmo ei suostu uskomaan omiin legendoihinsa. Hänen on ansaittava auktoriteettinsa, ei vain pukea sen kunniamerkkejä ylleen.
Sama ominaisuus voi kuitenkin kääntyä myös riskiksi. Jos Lowdenin 007 jäisi River Cartwrightin hieman epävarmaksi sukulaiseksi, uusi alku menettäisi häikäilemättömän eleganssinsa. Uuden ajan James Bondin pitää kyetä pettämään, viettelemään, johtamaan ja tarvittaessa uhkaamaan myös silloin, kun vastassa ei ole tutun televisiosarjan sankaria. Valinnan ratkaisee luultavasti se, pystyykö Lowden muuttamaan epävarmuuden salaiseksi voimavaraksi eikä roolihahmon hallitsevaksi piirteeksi.
Lowdenin vahvuus: älykäs, inhimillinen ammattimaisuus ja synnynnäinen kyky kantaa moraalista traumaa.
Kynnyskysymys: löytyykö rivien välistä Connerylle ominaista saalistajan rauhallisuutta ja Bondin myyttistä vetovoimaa?
Callum Turner – vanhan maailman tummanpuhuvaa eleganssia
Callum Turner (s. 1990) näyttää paperilla monen Bond-tuottajan toivevastaukselta. Hänellä on pitkä, ryhdikäs ja korostuneen brittiläinen olemus, luontevaa karismaa ja kyky toimia aikakausielokuvassa ilman, että rooli alkaa näyttää pukudraaman muotinäytökseltä.
George Clooneyn ohjaamassa The Boys in the Boat -elokuvassa (2023) ja sotailmailusarjassa Masters of the Air (2024) hän sai kosketuksen kurinalaiseen, miesten välisen lojaalisuuden maailmaan. Ihmeotukset-elokuvien Theseus Scamanderina hän edusti jo instituution palveluksessa olevaa, toimintakykyistä auktoriteettia.
Turnerissa on myös sitä, minkä Bond on ajoittain kadottanut yrittäessään olla vakava: vastustamatonta vanhan koulukunnan romanttista vetovoimaa.
Hänen ei tarvitsisi vakuuttaa katsojaa siitä, että hän osaa pukeutua smokkiin, tilata juoman tai murtaa tilaisuuden jäykkyyden yhdellä katseella. Tämä on etu. Bond on kuitenkin aina ollut yhtä paljon seurapiirien peto kuin huippukoulutettu kenttäagentti. Vakuuttavan Bondin pitää pystyä kuulostamaan uskottavalta hotellibaarissa ja kuulusteluhuoneessa.
Turnerin kiinnostavin mahdollisuus piilee ristiriidassa ulkoisen silauksen ja sisäisen väkivallan välillä. Kuvitelkaamme agentti, joka muistuttaa ensin vanhan ajan elokuvatähteä mutta paljastuukin tehtävän edetessä häiritsevän määrätietoiseksi.
Knight voisi hyödyntää tätä kaksijakoisuutta brittiläisen luokkayhteiskunnan ja valtiollisen kasvatuksen kuvauksessa. Villeneuve puolestaan voisi antaa näyttelijän ystävällisyyden jäätyä hitaasti ilman, että ohjaus alleviivaa muutosta.
Turnerin mahdollinen heikkous on juuri hänen sopivuutensa ilmeisyys. Jos 007 määritellään ennen kaikkea näyttäväksi mieheksi räätälöidyssä puvussa, sarja palaa juuri siihen perinnettä toistavaan turvallisuuteen, josta Craig teki lähes väkivaltaisen irtioton.
Siksi Turnerin koekuvauksessa kriittisin hetki ei ehkä ollutkaan aseharjoitus tai flirtin sävyttämä repliikki. Ratkaisevampi saattoi olla intiimi hetki, jolloin katsoja näkee hänen tekevän kylmän päätöksen eikä enää osaa päättää, herättääkö tämä Bond hänessä myös vastenmielisyyttä.
Turnerin vahvuus: tähtikarisma, klassinen Bond-eleganssi ja johtamiseen sopiva fyysinen olemus.
Kynnyskysymys: voiko hän tuottaa aidon uhan tunteen niin, ettei karisma muutu vain salonkikelpoiseksi pintakiilloksi?
Lue myös: Elokuva-arvostelu: One Night Only on seksikomedia, joka haluaisi mieluummin pitää kädestä
Josh O’Connor – radikaalein valinta voi olla riskialttein
Josh O’Connor (s. 1990) on listan dramaattisin yllätys ja samalla kiinnostavin testi siitä, mitä Bondilta todella halutaan.
Hän voitti vuonna 2021 Emmy-palkinnon roolistaan The Crown -draamasarjassa, jossa hän esitti Britannian silloista prinssi Charlesia, nykyistä kuningas Kaarle III:tta. Rooli edellytti kykyä tehdä etuoikeutetusta ihmisestä yhtä aikaa sosiaalisesti sulava, kateellinen, hauras, epävarma ja välillä julma. Challengers (2024) osoitti toisenlaista sähköisyyttä: itsevarmuuden ja haavoittuvuuden jatkuvaa vaihtokauppaa.
Josh O’Connor ei välttämättä vastaa yleisön mielikuvaa Bondin fyysisestä arkkityypistä. Juuri siksi hänen valintansa voisi olla taiteellisesti kunnianhimoisin. Agentti 007 on työssään ennen kaikkea ihminen, joka saa muut luopumaan varautuneisuudestaan. Vaarallisuutta ei aina tunnisteta leukaperistä, vaan joskus se syntyy pikemminkin sosiaalisesta tilannetajusta, kyvystä antaa toiselle turvallisuuden tunne ja halusta käyttää saavutettua luottamusta aseena.
Villeneuve on parhaimmillaan ohjatessaan henkilöä, jonka todelliset aikomukset paljastuvat hitaasti. O’Connor voisi tehdä Bondista arvaamattoman kameleontin – miehen, joka ymmärtää hovien, kabinettien ja kansainvälisten neuvottelupöytien valtapelin.
Tällainen Bond olisi kenties erityisen ajankohtainen maailmassa, jossa vihollinen voi esiintyä saman poliittisen perheen jäsenenä. Josh O’Connorin 007 saattaisi olla kiinnostavin silloin, kun kukaan ei usko hänen olevan vaarallinen.
Se ei silti vapauta näyttelijää toiminnan vaatimuksista. Bondista ei voi riisua fyysistä vaarallisuutta ja kutsua jäljelle jäävää salonkipsykologiaa uudistukseksi
O’Connorin pitäisi samalla harjoittelun, koreografian ja kameratyön avulla vakuuttaa yleisö siitä, että hienostuneen ja ajoittain kiusallisen sosiaalisen olemuksen takaa löytyy nopeasti ja tuhoisasti toimimaan kykenevä ammattilainen. Jos tämä onnistuu, hänen epätyypillisestä persoonastaan voisikin muodostua ratkaiseva etu. Jos ei, tuloksena olisi vain taitava näyttelijä täysin väärässä elokuvassa.
O’Connorin vahvuus: psykologinen omaperäisyys, identiteetin monikerroksisuus ja poikkeuksellinen roolityön tarkkuus.
Kynnyskysymys: pystyykö hän tekemään Bondin väkivallasta uskottavaa ilman, että koko elokuvan täytyy vakuutella sitä?
Lue myös: Elokuva-arvostelu: Spielbergin huippuodotettu ufo-uutuus jää harmillisesti puolitiehen
Koekuvaus ei mittaa julistekasvoja vaan ristiriitaa
Uuden James Bondin valinta ei ole koskaan ollut tavallinen roolihaku, vaikka sitä ympäröivä uutisointi muistuttaakin välillä urheilun siirtomarkkinoita.
Koekuvauksessa on osoitettava kouriintuntuvasti, miten näyttelijä kykenee vaihtamaan hetkessä rekisteriä: kuinka hän liukuu kevyestä seurustelupuheesta uhkaan, peittää tärkeän informaation kasvoiltaan, kävelee aseettomana tilaan, jonka jokainen muu ihminen tietää vaaralliseksi, ja sanoo mielettömältä kuulostavan repliikin niin, että se kuulostaa luonnolliselta.
Loppuvaiheen kameratesteistä kerrottaessa esiin nousevat toimintakohtaukset, kameran vangitseminen ja vuorosanojen luonteva esittäminen.
Bondin historia tuntee lukuisia näyttelijöitä, joiden mahdollisuus jäi lyhyeksi.
Sittemmin Supermanin roolista tunnetuksi tullut brittiläinen Henry Cavill ylsi aivan Casino Royalen roolitusprosessin loppuvaiheeseen – jopa suosikiksi – mutta roolin sai lopulta Daniel Craig.
Uusseelantilainen Sam Neill ja amerikkalainen James Brolin olivat eri vuosikymmeninä vakavasti harkittuja ehdokkaita. Se kertoo, etteivät edes vahva koekuvaus, tunnettuus tai hyvä ulkonäkö yksin riitä. Päätöksessä on arvioitava myös ohjaajan tapa käsitellä näyttelijää, elokuvien tuleva aikataulu ja se, pystyykö roolihahmo uudistumaan elokuvasta toiseen.
Villeneuven elokuvissa yksi näyttelijän herkimmistä instrumenteista on katse.
Arrival-elokuvassa maailman muuttava oivallus ei ole fyysinen voitto vaan kyky ymmärtää todellisuus toisin. Sicario-elokuvassa hallitsemisen tunne putoaa päähenkilöltä pois, kun hän huomaa olevansa mukana muiden suunnittelemassa järjestelmässä. Mitä tapahtuisi Bondille, joka luulisi toimivansa oma-aloitteisesti mutta joutuisi lopulta tunnustamaan olleensa pelinappula? Näyttelijän pitäisi pystyä ilmaisemaan sekä aiempi itsevarmuus että sitä seuraava nöyryytys ilman, että hahmon ikoninen voima katoaa.
Juuri tämän vuoksi näennäisesti epätyypillinen valinta voi toimia. Bondin kuuluisa repliikki ”Bond. James Bond.” ei ole näyttelijän identiteettiä varmistava salasana.
Se on lupaus, jonka jokainen uusi tulkitsija joutuu lunastamaan. Jos katsoja uskoo sanojen takana olevaan ihmiseen, ulkonäköön liittyvät vastaväitteet unohtuvat nopeasti.
Bond tarvitsee vihollisen, jolla on oikeus olla oikeassa
Huippuluokan Bond-elokuva ei voi rakentua yksinomaan sankarin uudistamisesta.
Sitä määrittelee myös vastustaja. Elokuvassa 007 ja Kultasormi (1964) Auric Goldfinger (Gert Fröbe 1913–1988) pyrki horjuttamaan kultamarkkinoita katalalla suunnitelmallaan, Pallosalaman (1965) Emilio Largo (Adolfo Celi 1922-1986) anasti kaksi ydinasetta, kun taas useiden varhaisten elokuvien arkkikonna Ernst Stavro Blofeldin – muun muassa Donald Pleasence (1919–1995), Telly Savalas (1922–1994) ja Charles Gray (1928–2000) – edesottamukset kuvastivat kylmän sodan maailman nurjaa peilikuvaa.
Elokuvassa 007 ja kultainen silmä (1995) Bondia vastaan nousi hänen entinen työtoverinsa, agentti 006 eli Alec Trevelyan (Sean Bean), jonka petos teki uhasta henkilökohtaisen. 007 Skyfall-elokuvassa (2012) puolestaan Silva (Javier Bardem) käänsi tiedusteluorganisaation oman menneisyyden sitä vastaan.
Moni James Bondin ikimuistoisimmista vihollisista on ollut kiinnostava juuri siksi, että heidän toimintansa paljastaa brittien tiedustelupalvelusta jotain mätää.
Lue myös: Omega julkaisi uuden James Bond -kellon – ensi kertaa tiuku myös pahiksille
Vuoden 2026 maailmassa villeneuvemainen antagonisti voisi olla ihminen, joka näyttää aluksi järkevältä, jopa kunnialliselta. Hän tietää sen, minkä päähenkilökin aavistaa: valtioilla on kaksoisstandardeja, teknologia mahdollistaa valvonnan, ja turvallisuuden nimissä tehdään ratkaisuja, joita kukaan ei halua selittää vaaleissa.
Vaarallisuus syntyisi siitä, että konna käyttää puolitotuuksia järjestelmällisen julmuuden oikeutuksena. Bondin ei olisi vaikea torjua hänen menetelmiään. Paljon vaikeampaa olisi kumota hänen lähtökohtainen diagnoosinsa.
Tämä on yksi dystooppisen ajanhenkemme ydinkysymyksistä.
Pelkkä pahantahtoinen nero ei enää tunnu riittävältä, jos uutisvirta tarjoaa päivittäin esimerkkejä taloudellisesta kiristyksestä, hybridivaikuttamisesta ja vaarallisista teknologisista riippuvuuksista.
Bondin uuden vihollisen ei tarvitse uhata kaikkien aikojen maailmanlopulla. Hän voi hallita yhtä pientä mutta ratkaisevaa järjestelmää, jota ilman valtioiden keskinäinen luottamus ei pysy pystyssä. Näyttävä globaali uhka saisi näin uskottavan inhimillisen mittakaavan.
Missä kulkee Bondin henkilökohtainen raja?
James Bondin särmikkäässä henkilöhahmossa on aina ollut ristiriitoja, joita ei pidä peittää vain siksi, että elokuvasarjalla on pitkä historia.
Flemingin romaanien ja 1960-luvun elokuvien käsitykset rasismista, sovinismista, sukupuolirooleista, kolonialismin perinnöstä ja yhteiskunnallisista hierarkioista eivät sellaisinaan vastaa vuoden 2026 yleisön monimuotoisia arvoja.
Mutta historian modernisoiminen ei välttämättä tarkoita sitä, että hahmosta olisi tehtävä virheetön, siloiteltu ja kaikkia hinnalla millä hyvänsä miellyttävä julkisuuden ammattilainen.
Päinvastoin. Bondin kiinnostavuus on perustunut myös hänen kykyynsä tehdä epämiellyttäviä ratkaisuja.
Eettisesti kunnianhimoinen elokuva voisi näyttää, millaista vahinkoa valtion antama tappamislupa tekee toimijalle itselleen, millaiset ihmiset joutuvat hänen päätöstensä seurauksista kärsimään ja miksi hän jaksaa silti jatkaa traumatisoivassa tehtävässään.
Bondin ei tarvitsisi luopua seksuaalisuudestaan, huumoristaan tai tyylikkyydestään. Ne voisivat saada syvyyttä, jos ne eivät enää olisi hänen vastuunkantonsa vastakohtia.
Erityisen kiinnostavaa olisi antaa naishahmoille todellista toimijuutta ilman päälle liimattua opetuksellisuutta.
Bondin työtoveri, vastustaja tai rakastettu voisi olla häntä taitavampi jollakin ratkaisevalla alueella – aivan kuten hyvässä vakoilutarinassa pitääkin. Katsoja ei menetä mitään, vaikka päähenkilöllä ei olisi automaattista oikeassa olemisen etuoikeutta. Päinvastoin – vastakkainasetteluihin syntyy lisää kaivattua kitkaa ja jännitettä.
Lue myös: Tällainen on uusi James Bond -peli 007 First Light
Yksi elokuva vai seuraavan vuosikymmenen sopimus?
Uuden Bondin roolituksesta käytävässä julkisessa keskustelussa puhutaan usein kuvitteellisesta viiden elokuvan mittaisesta urasta, mutta tästä ei ole ilmoitettu täsmällistä sopimusrakennetta.
Valmisteilla oleva elokuva on uuden, mittavan tuotantokauden mahdollinen ensimmäinen luku, eikä kenenkään pitäisi pitää jo nyt itsestäänselvänä, millaisella aikataululla mahdollinen jatko toteutuu.
Craig näytteli viidessä virallisessa elokuvassa vuosina 2006–2021, mutta viisitoista vuotta on näyttelijälle ja tuotantokoneistolle valtava sitoumus.
Samalla Bond on yksi harvoista jäljellä olevista suurista elokuvahahmoista, joiden pääosanäyttelijän vaihdos kuuluu yleisön hyväksymään perinteeseen
Superman, Batman ja muut supersankarit ovat ehtineet kokea useita uudelleentulkintoja, mutta Bondin erityispiirre on jo vuosikymmenien ajan ollut suhteellisen yhtenäisen ikonisen henkilökuvan ja vaihtuvan näyttelijän välinen jännite.
Tätä paradoksia tulevat tuottajat voivat hyödyntää. Ensimmäinen elokuva voi olla niin vahva kokonaisuus, ettei se tarvitse juonellista jatkolupausta heti lopputekstien perään.
Denis Villeneuve sopisi juuri tällaiseen tapaan ajatella.
Hänen parhaat elokuvansa ovat mittakaavasta huolimatta huolellisesti rytmitettyjä teoksia, joissa mysteeriä ei kuluteta loppuun selittämällä kaikkea. Jos 26. James Bond -elokuva löytää tarpeeksi yksinkertaisen mutta koukuttavan tarinan uskollisuudesta, petoksesta ja väkivallan hinnasta, jatko-osat voivat kasvaa siitä luonnollisesti.
Jos ensimmäinen tehtävä taas alistetaan jo etukäteen elokuvasarjan pitkän aikavälin kaupalliselle strategialle, vaarana on, että maailman kuuluisin salainen agentti menettää juuri sen, mikä tekee hänestä erikoisen: vaikutelman yksittäisestä, vaarallisesta ihmisestä.
Kolme 36-vuotiasta ja kysymys, jota ikä ei ratkaise
Yksi loppusuoran kiinnostavista sattumista on ehdokkaiden sama syntymävuosi: Lowden, Turner ja O’Connor ovat kaikki syntyneet vuonna 1990 ja ovat lokakuussa 2026 36-vuotiaita.
Luku on Bondille otollinen. Se mahdollistaisi useamman elokuvan mittaisen kaaren, mutta sallisi myös hahmon, jolla on jo ehtinyt olla sotilaallinen ura, menetyksiä, ammatillisia kompromisseja ja kyynisyyden alkua.
Daniel Craig aloitti roolissa Casino Royalessa (2006) 38-vuotiaana. Connery oli Salainen agentti 007 ja tri No -elokuvan ilmestyessä 32-vuotias.
Nämä ikäluvut eivät ratkaise yhtään mitään ilman näyttelijän karismaa ja ohjaajan tulkintaa. Sen sijaan ne muistuttavat, ettei 007:n tarvitse olla nuori rekrytoitava. Hän voi olla jo vaarallisen kokenut, kun valkokankaan ensimmäinen laukaus kajahtaa.
Myös ajatus seitsemännestä virallisesta Bondista on merkityksellinen. Kuusi EON Productionsin virallisen elokuvasarjan Bond-näyttelijää ovat Connery, George Lazenby, Moore, Dalton, Brosnan ja Craig.
Kunkin nimitystä seurasi aikanaan epäluuloa; erityisen voimakasta oli Craigin blondiutta ja ulkonäköä koskenut vastustus. Casino Royale osoitti, että näyttelijää koskeva yleisökuva voi muuttua jo ensimmäisten minuuttien aikana. Uusi koe ei siis mittaa ainoastaan, kuka täyttää odotukset, vaan kuka kykenee muuttamaan – kenties jopa mullistamaan – ne.
Kenen Bond olisi vaarallisin – ja kenen kiinnostavin?
Jos seuraavan Bondin ensisijainen tehtävä olisi palauttaa välittömästi tunnistettava kansainvälinen tähtihahmo, Callum Turner näyttäisi paperilla turvallisimmalta valinnalta – ja monessa määrin Daniel Craigin fyysisemmän perinteen jatkajana.
Jos tärkeintä olisi sodan, vakoojantyön ja epäonnistumisen hinta, Jack Lowden olisi vahvin lähtökohta. Jos tavoitteena olisi muuttaa Bondin tapa käyttää valtaa ja luottamusta, O’Connor tarjoaisi suurimman yllätysmahdollisuuden. Näitä ei pidä lukea vedonlyöntikertoimina eikä sisäpiiritietona. Ne ovat arvioita näyttelijöiden tähänastisista roolitöistä.
Oma toimituksellinen arviomme kallistuu tasapuolisesti Jack Lowdenin ja Callum Turnerin puoleen – sillä edellytyksellä, että koekuvaus paljastaa heistä aiempaa vaarallisemman ja kylmäverisemmän miehen.
Heillä molemmilla on kyvykkyyttä tehdä valtiollisesta palveluksesta sekä kunnian että kirouksen kysymys.
Josh O’Connor olisi riskipitoisempi mutta potentiaalisesti elokuvallisesti yllättävämpi ratkaisu; Callum Turner puolestaan luontevin valinta, jos tekijät haluavat yhdistää uudistuksen ikoniseen Bond-siluettiin.
Neljäs, tuntematon ehdokas voi muuttaa tietysti koko asetelman ja kääntää kaiken päälaelleen.
Tärkein kysymys on lopulta väärin asetettu, jos pohdimme vain sitä, kuka osaa tappaa paljain käsin.
Vuoden 2026 Bondin olisi osattava elää myös sen kanssa, että hän on tappanut, uskonut väärään ihmiseen ja ehkä palvellut järjestelmää, joka ei ole aina ansainnut hänen uskollisuuttaan.
Tällainen agentti ei tarvitse hymyn taakse peitettyä kaikkivoipaisuutta. Hän tarvitsee moraalisen rajan, jonka ylittämistä hän pelkää – ja tilanteen, jossa hänet pakotetaan valitsemaan.
Agentti, joka ei enää tiedä, kuka antaa käskyt
Bond on säilynyt kuusi vuosikymmentä, koska hän on muuttunut yhtä paljon kuin maailmakin.
Vuoden 1962 itsevarma britti, 1970-luvun itseironinen seikkailija, 1980-luvun kylmempi ammattimies, 1990-luvun kylmän sodan jälkeinen selviytyjä ja 2000-luvun haavoittuva iskujoukkoagentti ovat kaikki saman myytin erilaisia lukutapoja.
Villeneuven ja Knightin suurin mahdollisuus on löytää seuraava lukutapa – ei tehdä vielä synkempää Bondia vain siksi, että synkkyys näyttää vakavalta.
Parhaassa mahdollisessa 26. Bond-elokuvassa ystävä voi valehdella, vihollinen voi kertoa totuuden ja käsky voi olla rikos. Kamera voi pysähtyä kasvoihin, joiden omistaja ymmärtää joutuneensa valitsemaan velvollisuuden ja omantunnon välillä.
Silloin uudella Bondilla ei ole merkitystä siksi, että hän on seuraaja, vaan siksi, että hän on ensimmäinen omassa maailmassaan. Yhden elokuvahistorian suurimman elokuvasarjan tähdestä voi tulla jotakin paljon mielenkiintoisempaa: mies, jonka myytti ei enää suojele häntä hänen omalta ajaltaan.
Tuossa piilee uuden 007:n todellinen koekuvaus. Ja juuri siksi valinnan pitäisi olla vaikea.
Lue myös: James Bond saa uuden kellon – Omegan uutuus tekee historiaa
Artikkelin James Bond -kuvat: Amazon MGM Studios, JAMES BOND, 007 ja niihin liittyvät James Bond -tekijänoikeudet ja/of -tavaramerkit, joiden käyttöön Metro-Goldwyn-Mayer Studios Inc., London Operations LLC yksinoikeutettu lisensoija, on antanut luvan. © 1962-2021 Metro-Goldwyn-Mayer Studios Inc. Kaikki oikeudet pidätetään.
Auta meitä kasvamaan! Seuraa Justsiksiä somessa:
Facebook, Instagram ja Youtube.
