Elokuva: The Odyssey
Ohjaus: Christopher Nolan
Käsikirjoitus: Christopher Nolan (Homeroksen Odysseian pohjalta)
Pääosissa: Matt Damon, Anne Hathaway, Robert Pattinson, Tom Holland, Charlize Theron, Zendaya
Musiikki: Ludwig Göransson
Genre: historiallinen draama / seikkailu / myyttinen eepos
Kesto: 2 h 52 min
Ensi-ilta: 17.7.2026
Kun Christopher Nolan ilmoitti tarttuvansa länsimaisen kirjallisuuden kenties tunnetuimpaan seikkailueepokseen, odotukset nousivat välittömästi poikkeuksellisen korkeiksi.
Antiikin Kreikassa syntynyt Homeroksen Odysseia on eeppinen runoelma ja yksi länsimaisen tarinankerronnan peruskivistä, jonka vaikutus näkyy lähes kaikissa moderneissa sankaritarinoissa.
Odysseia on innoittanut lukuisia elokuvia, romaaneja ja televisiosarjoja, mutta harva ohjaaja on uskaltanut lähestyä sitä näin suoraviivaisesti ja samalla näin omapäisesti.
Lopputulos ei muistuta juurikaan perinteistä miekka- ja sandaalieeposta.
Nolan ei tavoittele vähimmässäkään määrin uutta Gladiatoria, Taru sormusten herrasta tai edes antiikin myyttistä fantasiaspektaakkelia.
Häntä kiinnostaa ennen kaikkea mies, joka on selvinnyt sodasta, mutta ei koskaan päässyt siitä henkisesti kotiin. Juuri siinä piilee The Odysseyn suurin vahvuus.
Lue myös: The Odyssey -elokuva 2026: ensi-ilta, näyttelijät ja Nolanin IMAX-eepos
Nolan pysyy uskollisena omalle kerronnalleen
Christopher Nolan ei ole koskaan ollut lineaarisen tarinankerronnan ystävä.
Kuten Mementossa, Dunkirkissa ja Oppenheimerissa nähtiin, myös The Odyssey rakentuu erilaisten aikatasojen, muistojen ja rinnakkaisten tapahtumien varaan.
Elokuva kulkee jatkuvasti menneisyyden, nykyhetken ja muistojen välillä tavalla, joka pakottaa katsojan rakentamaan kokonaisuutta mielessään.
Ratkaisu jakanee mielipiteitä. Toiset kokevat sen tarpeettoman monimutkaisena.
Juuri epälineaarinen rakenne tekee Odysseuksen matkasta enemmän kuin sarjan vaarallisia seikkailuja.
Samalla se kuvaa sodasta ja tappamisesta traumatisoituneen miehen rikkoutunutta psyykettä. Troijan sota ei jää taakse, vaan seuraa häntä kaikkialle, riivaavan demonin tavoin.
Nolan ei rakenna sankaritarinaa. Hän rakentaa muistojen labyrintin Odysseukselle.
Lue myös: Elokuva-arvostelu: The Death of Robin Hood on kiinnostava huti
Koti on määränpää – mutta myös tuomio
Perinteisesti Odysseuksen matkaa on pidetty ennen kaikkea kotiinpaluun kertomuksena. Nolan ei kiistä tätä, mutta lisää siihen aivan uuden kerroksen.
Kuningas Odysseus ei kaipaa pelkästään kotisaarelleen Ithakaan. Hän yrittää samalla paeta itseään.
Troijan hävitys, omien miesten kuolemat ja sodan mukanaan tuoma väkivalta muodostuvat elokuvan emotionaaliseksi ytimeksi.
Odysseuksen matka ei ole pelkkää selviytymistä Poseidonin myrskyistä tai myyttisistä hirviöistä, vaan jatkuvaa kamppailua oman syyllisyyden taakan kanssa.
Erityisen onnistuneesti Nolan muistuttaa, ettei Troijan sankari ollut lainkaan yksiselitteinen sankari.
Voittajan viitta riisutaan Matt Damonin Odysseuksen harteilta vähitellen, kun katsojalle selviää, millaisen verisen hinnan hänen voittonsa on vaatinut. Tämä tekee hahmosta kiinnostavamman kuin mitkään hänen fyysisistä urotöistään.
Jokainen uusi saari, myrsky ja kohtaaminen voi merkitä kuolemaa Odysseukselle ja hänen miehilleen.
Elokuvan yllä leijuu lähes alusta loppuun kuoleman väistämättömyys. Se tekee tunteikkaasta kotiinpaluusta enemmän suoranaisen ihmeen kuin itsestäänselvyyden.,
Lue myös: Kätyrit & Monsterit päihittivät Toy Story 5:n Suomessa – arvostelut kertovat toisen tarinan
Kyklooppi nostaa elokuvan uudelle tasolle
Hoyte van Hoyteman IMAX-kuvaus on jälleen omaa luokkaansa. Karut rannat, myrskyävä meri ja Välimeren kiviset maisemat näyttävät yhtä aikaa historiallisilta ja lähes ajattomilta.
Nolan hyödyntää tuttuun tapaansa runsaasti käytännön lavasteita, tehosteita ja aitoja kuvausympäristöjä. Tämä antaa The Odysseylle fyysisyyttä, jota tietokoneella rakennetuista spektaakkeleista harvoin enää löytää.
Yksi vaikuttavimmista yksittäisistä kohtauksista on Odysseuksen ja hänen miehistönsä kohtalokas kohtaaminen yksisilmäisen jättiläisen, kyklooppi Polyfemoksen, kanssa. Polyfemos on Odysseiassa merenjumala Poseidonin poika.
Kohtaus onnistuu yhdistämään kauhun, fantasian ja selviytymistrillerin tavalla, joka hetkellisesti muuttaa koko elokuvan tunnelman.
Siinä missä suuri osa teoksesta tuntuu historialliselta draamalta, kyklooppi muistuttaa katsojaa maailmasta, jossa myytit ovat todellisuutta. Aivan kuten myös elokuvan alkuteksti muistuttaa.
Kyklooppi kuuluu Nolanin koko ohjaajauran mieleenpainuvimpiin toimintakohtauksiin.
Jumalat ovat ihmisiä – luonnonvoimat eivät
Yksi Nolanin kiinnostavimmista ratkaisuista liittyy kreikkalaiseen mytologiaan.
Samantha Morton Kirkenä, Charlize Theron Kalypsona ja Zendaya Athenana tuovat mytologisille hahmoille inhimilliset kasvot, mikä korostaa heidän vaikutusvaltaansa ihmisten kohtaloihin.
Sen sijaan kaikkein mahtavimmat voimat jäävät näkymättömiksi.
Poseidonin ja Zeuksen kaltaisia ylimpiä jumalvoimia Nolan ei henkilöi perinteisiksi valkopartaisiksi hahmoiksi, vaan niiden läsnäolo välittyy ennen kaikkea myrskyjen, aaltojen ja ihmistä suuremman kohtalon kautta.
Ratkaisu tekee yliluonnollisista elementeistä uskottavampia kuin monissa perinteisissä fantasiaelokuvissa.
Lue myös: Tom Cruise täysin tunnistamattomana – katso Digger-traileri uran oudoimmasta roolista
Sivuhenkilöt varastavat näyttämön
Matt Damon on turvallinen ja ymmärrettävä valinta Odysseukseksi. Hän tuo hahmoon fyysistä uskottavuutta, kokemuksen painoa ja maanläheistä karismaa.
Silti juuri Damon jää näyttelijäkaartin vähiten vaikuttavaksi lenkiksi. Itse olisin toivonut hänen turhan yksiulotteiseksi jäävän näyttelijäsuorituksensa tunneskaalalta paljon monipuolisempaa kirjoa.
Sen sijaan Anne Hathaway tekee Penelopesta paljon enemmän kuin uskollisesti odottavan puolison. Hänen tulkinnassaan vuosikymmeniä kestänyt odotus muuttuu vähitellen epätoivoksi, sitkeydeksi ja hiljaiseksi voimaksi.
Tom Holland onnistuu niin ikään vakuuttavasti Telemakhoksena, jonka on kasvettava pojasta mieheksi ilman isäänsä.
Todellinen huippusuoritus nähdään kuitenkin Penelopea ja Ithakan valtaistuinta himoitsevalta Robert Pattinsonilta.
Hänen Antinooksensa ei ole pelkkä röyhkeä vallananastaja, vaan vaarallisen älykäs manipuloija, jonka jokainen kohtaus tihkuu ylimielistä itsevarmuutta.
Pattinson rakentaa hahmosta yhden Nolanin kiinnostavimmista antagonisteista vuosiin. Monessa kohtauksessa juuri hän tuntuu elokuvan valovoimaisimmalta näyttelijältä.
Lue myös: Tältä Jaakko Ohtonen näyttää Jeesuksena – ensimmäinen kuva Mel Gibsonin kohuelokuvasta
Ludwig Göransson jää mestarinsa varjoon
Oscar-palkittu ruotsalainen Ludwig Göransson on jo pitkään ollut Christopher Nolanin luottosäveltäjä.
Tällä kertaa yhteistyö ei yllä ohjaajan aiempien klassikoiden tasolle.
Elektronisten tekstuurien ja etnisten soittimien yhdistelmä toimii paikoin hyvin, mutta näin valtava myyttinen eepos olisi kaivannut huomattavasti enemmän emotionaalista voimaa.
On vaikea olla ajattelematta, millaisen sävelmaailman Hans Zimmer olisi rakentanut samalle materiaalille.
Zimmerin kyky yhdistää massiivinen orkesteri väkevään, Dyynimäisiä lyömäsoittimia korostavaan tunneskaalaan olisi voinut nostaa monet kohtaukset aivan uudelle tasolle.
Näin ollen Göranssonin musiikki jää valitettavasti enemmän tunnelmallisiksi säveliksi kuin muistettaviksi teemoiksi.
Saattaa vaatia kaksi katselukertaa
Useampi kollega Atlantin toisella puolella on arvioinut The Odysseyn olevan elokuva, joka pitäisi nähdä vähintään kahdesti ennen lopullisen, ääneen lausutun mielipiteen muodostamista.
Ajatuksessa on paljon perää.
Nolan ahmii lähes kolmituntiseen kestoon valtavan määrän Homeroksen tunnetuimpia episodeja, henkilöitä ja teemoja. Ehkäpä kokonaisuus olisi toiminut tasapainoisemmin kahdessa erillisessä pitkässä elokuvassa.
Välillä kokonaisuus hengästyttää, mutta toisaalta juuri kunnianhimo tekee elokuvasta niin kiinnostavan. Viimeinen näytös venyy poikkeuksellisen pitkäksi, mikä saattaa yllättää monet katsojat.
Samalla se antaa Ithakan tapahtumille niiden ansaitseman painoarvon.
The Odyssey ei ehkä tunnu ensi katsomalta Christopher Nolanin uudelta mestariteokselta. Nolanin älyllinen kunnianhimo saattaa johtaa ajoittain myös katsojan emotionaaliseen etäisyyteen.
Samanaikaisesti se tuntuu elokuvalta, joka kasvaa, kummittelee ja kypsyy mielessä vielä pitkään lopputekstien jälkeen.
Lue myös: Elokuva-arvostelu: Spielbergin huippuodotettu ufo-uutuus jää harmillisesti puolitiehen
JUSTSIKS-loppuarvio
Christopher Nolan ei tee Homeroksen Odysseiasta yleisöä mielistelevää toimintaeeposta, vaan yllättävän synkän tutkielman sodasta, syyllisyydestä ja kotiinpaluusta.
Robert Pattinson ja Anne Hathaway tekevät uransa hienoimpiin kuuluvat roolityöt, kyklooppi-jakso kuuluu Nolanin vaikuttavimpiin kohtauksiin, ja epälineaarinen kerronta palkitsee kärsivällisen katsojan.
Matt Damon jää hieman liian turvalliseksi päärooliksi eikä Ludwig Göranssonin musiikki yllä aivan elokuvan kuvaston tasolle.
Tästä huolimatta The Odyssey on vaikuttava, ajatuksia herättävä ja pitkäksi aikaa mieleen jäävä elokuva, joka todennäköisesti avautuu entistä paremmin useammilla katselukerroilla.
JUSTSIKS-arvio: 4/5
Lue myös: Kesä 2026 on Hollywoodin kohtalonhetki – nämä leffat ratkaisevat, lähteekö yleisö enää teatteriin
Katso The Odyssey -elokuvan traileri:
Auta meitä kasvamaan! Seuraa meitä somessa:
Facebook, Instagram ja Youtube.
