Elokuva: The End of Oak Street
Ohjaus: David Robert Mitchel
Käsikirjoitus: David Robert Mitchel
Pääosissa: Anne Hathaway, Ewan McGregor, Maisy Stella ja Christian Convery
Genre: toimintaelokuva / seikkailu
Kesto: 1 h 39 min
Ensi-ilta: 14.8.2026
On olemassa elokuvia, joiden huonouden ymmärtää jo paperilla. The End of Oak Street ei todellakaan ole sellainen.
Anne Hathaway ja Ewan McGregor pääosissa. It Followsin ohjannut David Robert Mitchell kameran takana. J.J. Abrams tuottajana. Michael Giacchino säveltämässä musiikin.
Ja dinosauruksia.
Mitä tässä voisi mennä pieleen?
The End of Oak Street -arvostelussa on kyse elokuvasta, josta pitäisi olla helppo pitää. Sen lähtökohta on juuri sopivan pöhkö reilun puolentoista tunnin jännittävälle dinohölkälle.
Ongelma on vain se, että elokuva on hengetön.
1980-luvun amerikkalaisessa nukkumalähiössä asuva Plattin perhe viettää tavallista arkeaan. Greg (Ewan McGregor) ja Denise (Anne Hathaway) ovat naimisissa, mutta kaikki ei ole aivan hyvin. Perheen teini-ikäisillä lapsilla Audreylla (Maisy Stella) ja Brianilla (Christian Convery) on omat murheensa. Perheen omapäinen rakki aiheuttaa harmia naapurustossa.
Sitten tapahtuu jotain.
Kosminen ilmiö repäisee kokonaisen naapuruston irti omasta ajastaan ja pudottaa sen keskelle esihistoriallista maailmaa.
Ja dinosaurukset tulevat kylään.
Siinä on käytännössä koko humpan juoni.
Stranger Things kohtaa Jurassic Parkin – ainakin paperilla
The End of Oak Streetin vaikutteita ei tarvitse etsiä suurennuslasilla.
1980-luvun amerikkalainen lähiö, lapset polkupyörineen, perheongelmat ja tavallisen arjen keskelle tunkeutuva käsittämätön uhka tuovat väistämättä mieleen Stranger Thingsin.
Sen takaa pilkottaa Steven Spielbergin ja Amblinin maailma: Poltergeist, E.T., The Goonies ja tietenkin dinosaurusten vuoksi Jurassic Park.
Pastississa ei itsessään ole mitään vikaa. Paremman puutteessa voi myös nostalgisoida. Elokuvahistoria on täynnä hienoja teoksia, jotka ovat rakentaneet jotain uutta vanhoista aineksista.
Ongelma syntyy, kun vaikutteiden alta ei enää löydä elokuvan omaa identiteettiä.
The End of Oak Street haluaa olla vähän perhedraamaa, vähän kauhua, vähän katastrofielokuvaa, vähän komediaa ja paljon dinosaurusseikkailua.
Aineksissa ei ole mitään vikaa, mutta tämä sekametelisoppa ei maistu hyvältä.
Pelkkä hyvä idea ei riitä
Elokuvan suurin ongelma ei ole sen absurdi lähtökohta.
Minulle on aivan sama, pystyykö joku fysiikan professori selittämään, miten amerikkalainen nukkumalähiö voi madonreiän kautta päätyä dinosaurusten keskelle. Elokuvissa saa tapahtua mahdottomia asioita.
Niiden pitää vain tuntua merkityksellisiltä.
Siinä The End of Oak Street epäonnistuu.
Elokuvan alussa käytetään aikaa Plattin perheen arjen ja avioliiton ongelmien pohjustamiseen, mutta henkilöhahmot eivät koskaan kasva niin kiinnostaviksi, että heidän kohtalonsa alkaisi todella painaa.
Tämä on erityisen kummallista, koska käytettävissä ovat Anne Hathaway ja Ewan McGregor.
Molemmat ovat niin hyviä näyttelijöitä, ettei ongelmaa voi sysätä heidän niskaansa. He tekevät sen, minkä materiaalilla pystyvät, mutta käsikirjoitus ei anna kummallekaan tarpeeksi rakennettavaa.
Lopulta kaksi maailmanluokan näyttelijää päätyy lähinnä juoksemaan dinosauruksia karkuun.
Eikä sekään olisi ongelma, jos elokuva saisi meidät ensin välittämään siitä, pääsevätkö he pakoon.
Lue myös: Elokuva-arvostelu: Spielbergin huippuodotettu ufo-uutuus jää harmillisesti puolitiehen
Dinosaurukset eivät pilaa tätä elokuvaa
Kaikkein ironisinta on, että dinosaurukset ovat elokuvan onnistuneinta antia.
Niiden ulkonäköä on päivitetty tutusta Hollywood-kuvastosta, ja esimerkiksi osalla nähdään höyhenmäisiä piirteitä. Ne eivät tunnu pelkiltä geneerisiltä Jurassic Park -kopioilta.
Äänisuunnittelu toimii. Dinosauruksissa on massaa ja uhkaa. Mitchell osaa myös rakentaa yksittäisiä kauhukohtauksia, joissa katsoja tietää pedon olevan jossakin lähellä mutta ei vielä näe sitä.
Kun dinosaurukset hyökkäävät, elokuva pystyy hetkittäin olemaan juuri sellainen viihdyttävä hirviöseikkailu, jonka sen olisi toivonut olevan.
Myös Michael Giacchinon musiikki tekee tehtävänsä. Sävellys liikkuu klassisen suuren Hollywood-seikkailun maailmassa yrittämättä keksiä pyörää uudelleen.
Teknisesti The End of Oak Street näyttääkin elokuvalta, jonka pitäisi toimia.
Jos siitä ottaisi kaksikymmentä pysäytyskuvaa ja levittäisi ne pöydälle, voisin kuvitella katsovani todella hyvän kesäelokuvan mainoskampanjaa.
Sitten pitäisi vain katsoa itse elokuva.
Lue myös: Elokuva-arvostelu: The Mandalorian & Grogu – Mandon ja Grogun charmi kantaa ylipitkänkin keston
Seuraava dinosaurus, olkaa hyvä
Rakenteellisesti Mitchell tekee paperilla monta asiaa oikein.
Uhka kasvaa asteittain. Vastukset muuttuvat vaarallisemmiksi. Toimintajaksojen väliin rakennetaan hengähdystaukoja. Lopulta tiedämme kaikki, mikä sieltä vielä puuttuu.
Tyrannosaurus rex.
Ongelma on siinä, että rakenteen näkee koko ajan rakenteena.
Elokuva alkaa tuntua huvipuistolaitteelta, jossa siirrytään yhdestä dinotilanteesta seuraavaan. Niiden välissä hiippaillaan hetki hiljaisessa lähiössä, jotta seuraava hyökkäys voisi taas alkaa.
Dinosaurus numero yksi.
Hiipimistä ja pari kiljahdusta.
Dinosaurus numero kaksi.
Livahdus ja pieni pyrähdys.
Isompi dinosaurus.
Nyt juostaan jo täyttä laukkaa.
Ja lopulta tietenkin se kaikkein isoin mörkö.
Yksittäiset kohtaukset voivat olla tehokkaita, mutta niiden välille ei synny kunnollista tarinallista imua. Tunnetiloja rakennetaan kuin hiekkalaatikon leikeissä: ”Nyt tämä dino yrittää syödä äidin.”
Elokuva kyllä kertoo, milloin pitäisi pelätä, nauraa tai liikuttua.
Tunne vain jää piippuun.
Lue myös: Elokuva-arvostelu: The Death of Robin Hood on kiinnostava huti
Pöhkö saa olla – tylsä ei
Leffan aikana aloin miettiä B-luokan elokuvien mestaria Renny Harlinia.
Harjolan Laurin Deep Blue Sea on pohjimmiltaan aivan yhtä älytön elokuva: geneettisesti muunnellut superhait jahtaavat ihmisiä vedenalaisessa tutkimuslaitoksessa.
Erona on se, että Harlin tiesi täsmälleen, millaista elokuvaa hän tekee, eikä pyydä sitä sekuntiakaan anteeksi.
Deep Blue Sean maailmassa kauhu, musta huumori ja toiminta kuuluvat samaan elokuvaan. Vaara on jatkuvasti läsnä, toiminta etenee dynaamisesti ja henkilöhahmot ovat niin kiinnostavia, että heidän selviytymisellään on merkitystä.
Maailma on pöhkö, mutta elokuva on uskottava.
The End of Oak Street ei pääse lähellekään tätä saavutusta. Se tuntuu elokuvalta, jolla on referenssejä, mutta ei tosiasiallista ymmärrystä, mistä rakennuspalikoista esikuva on rakennettu.
Deep Blue Sea oli parasta, mitä hai-elokuville oli tapahtunut sitten Jawsin.
The End of Oak Street on pahinta, mitä dinosauruksille on tapahtunut sitten meteoriittien.
Lue myös: Elokuva-arvostelu: The Odyssey on ristiriitainen Nolan-eepos, jossa Matt Damon jää jalkoihin
Jurassic Park ymmärsi yhden asian
The End of Oak Streetia on tietenkin epäreilua verrata Jurassic Parkiin. Harva dinosauruselokuva selviää vertailusta yhteen kaikkien aikojen tehokkaimmista blockbustereista.
Mutta yhdessä asiassa vertailu on hyödyllinen.
Jurassic Parkissa dinosaurukset eivät ole tarina.
Spielberg antaa hahmoille erilaiset suhteet elokuvan keskeiseen konfliktiin. John Hammondille puisto on elämäntyö ja toteutunut unelma. Ian Malcolm näkee siinä varoituksen ihmisen ylimielisyydestä. Alan Grantille dinosaurukset ovat sekä elämäntyö että yhtäkkiä lihaksi muuttunut tieteellinen ihme.
Siksi dinosaurusten irtipääsy ei vain käynnistä takaa-ajoa. Se pakottaa hahmot kohtaamaan myös omat käsityksensä siitä, mitä heidän ympärillään tapahtuu.
Samalla Spielberg on käyttänyt aikaa hahmojen välisten suhteiden rakentamiseen. Kun lapset jäävät auton sisälle ja aidan takaa alkaa kuulua jotakin suurta, katsoja ei jännitä vain sitä, miltä Tyrannosaurus rex näyttää.
Katsoja pelkää lasten puolesta.
Siinä on valtava ero.
The End of Oak Streetissa on hyvännäköisiä dinosauruksia. Siinä on toimivia toimintakohtauksia. Siinä on maailmanluokan näyttelijöitä ja suuren Hollywood-elokuvan tuotantoarvot.
Mutta minua ei voisi vähempää kiinnostaa, mitä sen hahmoille tapahtuu.
Edes se rämäpäinen perhekoira ei auta, vaikka sen tehtävä katsojan tunteiden manipuloinnissa näkyy kilometrin päähän.
Lue myös: Elokuva-arvostelu: Spider-Man: Brand New Day todistaa, ettei suurempi ole aina parempi
JUSTSIKS-loppuarvio
Maailmassa on ehdottomasti tilaa elokuvalle, jossa Anne Hathaway ja Ewan McGregor juoksevat puolitoista tuntia dinosauruksia karkuun.
Itse asiassa lähtisin katsomaan sellaista mielelläni uudestaankin.
Aivot narikkaan -viihde ei kuitenkaan tarkoita, että touhussa ei pitäisi olla jotain jujua.
The End of Oak Street näyttää komealta, dinosaurukset toimivat ja David Robert Mitchell osaa edelleen rakentaa yksittäisiä jännityskohtauksia. Kaikki ainekset mainioon kesäelokuvaan ovat olemassa.
Tämä elokuva oli valitettavasti vain tyhjää täynnä.
Lopulta The End of Oak Street todistaa yhden vanhan totuuden: hyvä dinosauruselokuva ei synny dinosauruksista.
Tarvitaan ihmisiä, joiden puolesta niitä pelkää.
Lue myös: The Odyssey täyttää Suomen ainoan IMAX-teatterin – miksi saleja ei ole enempää?
JUSTSIKS-arvio: 2/5
Katso The End of Oak Street -elokuvan traileri:
