Lyhyesti: Lapin sota
- Aku Louhimiehen Lapin sota sijoittuu syksyyn 1944, jolloin suomalaiset joutuivat taistelemaan entisiä saksalaisia aseveljiään vastaan.
- Antti Tuurin Rauta-antura-romaaniin vapaasti perustuva elokuva seuraa sekä sotilaiden että siviilien kohtaloita.
- Louhimies painottaa realistista historiankuvaa ja ristiriitaisia henkilöhahmoja. Väkivallalla mässäily ei häntä kiinnosta.
- Kuvaukset toivat sodan lähelle myös ohjaajan omaa sukuhistoriaa: Tornion rautatieasema yhdisti elokuvan ja vanhan perhevalokuvan.
- Elokuvan ensi-ilta on 23.10.2026. Kesto on 158 minuuttia ja ikäraja K16.
Syyskuussa 1944 suomalainen sotilas saattoi hyvällä syyllä uskoa, että sota oli hänen osaltaan ohi.
Aselepo Neuvostoliiton kanssa astui voimaan 4. syyskuuta, ja asevelvolliset odottivat pääsevänsä kotiin. Moskovan välirauhan 19. syyskuuta vahvistamiin ehtoihin kuului kuitenkin Suomeen 15. syyskuuta jälkeen jääneiden saksalaisjoukkojen aseistariisunta ja niiden luovuttaminen Neuvostoliitolle.
Eilinen aseveli oli huomisen vihollinen, ja pohjoisessa alkoi sota, joka jätti jälkeensä poltettuja koteja, miinoitettuja teitä ja pitkäksi aikaa avoimiksi jääneitä haavoja.
Ohjaaja Aku Louhimiehen Lapin sota (2026) lähestyy tätä Suomen historiassa usein muiden sotien varjoon jäänyttä vaihetta sotilaiden ja siviilien kautta. Tuntemattoman sotilaan (2017) menestyksen jälkeen Louhimies olisi voinut palata sotaelokuvaan tutun sankarikaavan ehdoilla.
Sen sijaan hänen uusi elokuvansa lähtee liikkeelle poikkeuksellisesta ristiriidasta: miten vihollinen määritellään, kun entisestä aseveljestä tulee vihollinen mutta ihmisten väliset suhteet eivät katkea käskystä?
Lue arvostelu: Lapin sota on Tuntemattoman sotilaan veroinen sotaklassikko
Kolme sotaa, mutta yksi historiallinen jatkumo
Aku Louhimies ei pidä talvisotaa, jatkosotaa ja Lapin sotaa irrallisina kertomuksina. Hänelle ne muodostavat tapahtumaketjun, jonka lähtökohtana olivat suurvaltojen ratkaisut ja jonka seuraukset osuivat tavallisiin suomalaisiin.
Kun natsi-Saksa ja Neuvostoliitto sopivat etupiireistään elokuussa 1939, Suomi määriteltiin maiden sopimuksen salaisessa lisäpöytäkirjassa kuuluvaksi Neuvostoliiton etupiiriin. Jatkosodassa Suomi taisteli Saksan rinnalla; syksyllä 1944 samat saksalaiset oli välirauhanehtojen nojalla ajettava maasta.
”Itse ajattelen, että historia on aina tarina. Se on tarina siitä, miten on päädytty tähän, missä nyt olemme. Me olemme helposti kertoneet kolmesta eri sodasta Suomessa, mutta voi ajatella, että ne kaikki liittyvät toisiinsa”, Louhimies sanoo.
Ohjaaja jatkaa tarkastelemalla Suomen asemaa sotien keskellä:
”Kun jatkosodassa lähdettiin palauttamaan menetettyjä alueita, taistelimme Saksan rinnalla. Olimme ehdottomasti aseveljiä. Saksan ase- ja ruoka-apu olivat merkittäviä. Suomi oli aika pieni tekijä suurvaltapoliittisessa pelissä. Stalingradin jälkeen Suomen sotilasjohdolle kävi viimeistään ilmi, ettei tämä tule Saksalle hyvin päättymään.”
Suomalaisten ja saksalaisten aluksi sopima suhteellisen rauhanomainen vetäytyminen ei riittänyt Neuvostoliitolle osoitukseksi siitä, että Suomi täytti välirauhan ehdot. Suomen oli ryhdyttävä todellisiin sotatoimiin. Tornion maihinnoususta 1. lokakuuta 1944 tuli yksi sodan käännekohdista.
”Alun perin Suomen sodanjohdon tarkoitus oli varmasti säästää uhreja ja pyrkiä siihen, että saksalaiset voisivat vetäytyä ilman merkittäviä taisteluja. Silloin myös heidän jälkeensä jättämänsä infrastruktuuri olisi säästynyt. Mutta piti osoittaa, että käydään oikeaa taistelua”, Louhimies kuvailee.
”Tässä oli se ero, että saksalaiset olivat olleet ystäviä”
Lapin sodan erityisyys ei hänen mielestään selity ainoastaan sotilasoperaatioilla. Pohjoisessa saksalaiset olivat olleet vuosia osa arkea. Oli syntynyt ystävyyksiä, työtoveruutta ja rakkaussuhteita.
Saksalaisten vetäytymiseen liittynyt poltetun maan taktiikka merkitsi siten muutakin kuin sotilaallista infrastruktuurin hävittämistä: tuho tuli entisten tuttavien ja ystävien mukana.
”Kun armeijat vetäytyivät, ne pyrkivät tuhoamaan teitä, siltoja ja ruokavarastoja, jotta takaa tuleva vihollinen ei voisi hyötyä niistä. Näin tehtiin muuallakin Euroopassa. Tässä oli tietysti se ero, että saksalaiset olivat olleet ystäviä. He olivat eläneet Lapissa jo useita vuosia. Oli syntynyt ystävyyssuhteita.”
Louhimies haluaa suhteuttaa Lapin tapahtumat koko maailmansodan mittakaavaan. Se on hänen tulkintansa, eikä se poista vetäytyvien saksalaisjoukkojen vastuuta hävityksestä. Ohjaajakin muistuttaa, ettei vertaileva näkökulma pienennä yhden ihmisen menetystä.
”Jokaiselle yksilölle se on merkittävää, jos oma talo on poltettu, on joutunut jättämään kotinsa tai sukulainen on kuollut. Kärsimystä ei voi vertailla tai mitata. Mutta konfliktin tunnettavuus Euroopan mittakaavassa on hyvin vähäinen.”
Lue myös: Tältä näyttää Lapin sota -elokuva – ensimmäinen traileri julki
Rivimiehet eivät päättäneet sodan alkamisesta
Lapin sota perustuu vapaasti Antti Tuurin romaaniin Rauta-antura (2012), jonka lähtökohtiin kuuluvat kirjailijan kauhavalaisen enon, sotamies Yrjö Koiviston, muistelut.
Louhimies ja Tuuri eivät kuitenkaan halunneet tehdä vain yhden miehen sotamuistojen filmatisointia. Käsikirjoitukseen rakennettiin rinnakkaisia tarinalinjoja myös ihmisistä, joiden elämä oli kietoutunut saksalaisten läsnäoloon.
”Minua kiinnostavat roolihahmot, jotka eivät ole yksiselitteisesti hyviä tai yksiselitteisesti pahoja, vaan joissa on virheitä ja kulmia. Me päätimme Antin kanssa, että vaikka hänen teoksensa on hyvä, se on yhden henkilön näkökulma. Halusimme kertoa tarinan myös muutamasta muusta näkökulmasta.”
Ohjaajan mukaan tärkeintä oli päästä poliittisista tunnuksista niiden ihmisten tasolle, joiden elämän sota rikkoi.
”Kun mennään yksilöiden kautta, ajattelen, että niin neuvostoliittolaiset, saksalaiset kuin suomalaisetkin ovat tietyllä tavalla sodan uhreja. Päätöksentekijät päättävät, että sotia syttyy. Tämä ei ole kertomus heistä vaan rivimiehistä ja rivinaisista, ruohonjuuritasosta.”
Louhimiehen rajaus ei tarkoita natsi-Saksan rikosten tai Neuvostoliiton väkivallan sivuuttamista historiallisina tosiasioina. Se kertoo elokuvan valitsemasta näkökulmasta: vallankäytön suuria päätöksiä katsotaan niiden seurausten, ei päättäjien kautta. Historiallinen tulkinta ja yksilön kärsimyksen kuvaaminen eivät silti ole sama asia. Elokuvan on kannettava molemmat.
”Me halusimme seurata myös naisia, jotka olivat töissä saksalaisten esikunnassa ja jäivät rintamien väliin. Miten heihin suhtauduttiin? Miten heidän oma suhtautumisensa yhteistyöhön saksalaisten kanssa muuttui? Se tuntui tärkeältä.”
Rovaniemellä saksalaisten tulkkina työskentelevän Saaran, jota esittää Sannah Nedergård, on päätettävä, jääkö hän Suomeen vai lähteekö Saksaan rakastettunsa, saksalaisen majuri Duisbergin, kanssa. Majuria näyttelee Volker Bruch, kansainvälisesti tunnettu Babylon Berlin -sarjasta. Rakkaussuhde avaa sotahistoriaan toisen, armeijoiden ulkopuolisen näkymän.
”Ihmisissä ja roolihahmoissa on monia erilaisia puolia. Mustavalkoisuutta halusin välttää. Se on lopulta katsojan itse päätettävä, miten hän henkilöt näkee.”
Lue myös: Elokuva-arvostelu: Kerro kaikille kulkee tuttua polkua – mutta tekee sen poikkeuksellisen kauniisti
Nuoret miehet, joille rauha ei vielä tullut
Toinen tarinalinja alkaa Karjalan kannakselta. Sotamies Heikki ja hänen ystävänsä Pauli kuvittelevat pääsevänsä kotiin.
Komppaniaan liittyy vankilasta vapautunut Arvo, jonka poliittiset käsitykset poikkeavat nuorempien sotilaiden maailmasta. Pohjoisessa he joutuvat jatkamaan sotaa uudessa tilanteessa.
Aku Louhimies piti alusta asti kiinni siitä, että Heikin ja Paulin näyttelijöiden oli näytettävä ikäisiltään, ei jo valmiiksi karaistuneilta sotaelokuvan sankareilta. Roolit saivat Luukas Niskanen ja Vilho Rönkkönen.
”Oli selvää, että Heikin ja Paulin rooleihin tarvittiin 18–19-vuotiaita näyttelijöitä. Jos on 19-vuotias syksyllä 1944, talvisodan alkaessa on ollut vasta 14-vuotias. Maailma näyttäytyy sellaiselle nuorelle miehelle aivan eri tavalla.”
Arvon menneisyys tuo joukkoon myös luokkayhteiskunnan ja poliittisten ristiriitojen historian. Arvo on ollut vankilassa, mutta vuoden 1944 tilanteessa myös aiemmin vangittuja miehiä tarvittiin sotatoimiin. Arvon roolissa nähdään Pyry Kähkönen.
”Arvo on istunut Sukevan vankilassa ja on maailmankuvaltaan selvästi vasemmistolainen. Kun vuonna 1944 jouduttiin ottamaan kaikki mahdolliset voimat rintamalle, myös tällaisia miehiä vapautui taisteluihin. Hänen maailmankuvansa on aika erilainen kuin Heikin ja Paulin.”
”Elokuvat, jotka kertovat muista elokuvista, eivät kiinnosta minua”
Aku Louhimies painottaa, ettei hänen ohjaustyönsä synny valmiista tyylikaavasta tai halusta jäljitellä toisten elokuvia. Historiaa käsittelevän teoksen on hänen mielestään löydettävä kosketuksensa elettyyn elämään.
”Minun lähestymiseni elokuviin ei ole sellainen klassinen, että minulla olisi jokin valmis näkemys ja matkalla pitäisi täyttää tietyt asiat. Lähden matkalle niiden asioiden kanssa, jotka kiinnostavat minua. Lopputulos voi muotoutua aivan erilaiseksi.”
Hän vertaa suomalaista ohjaajavetoista tuotantomallia kansainväliseen järjestelmään, jossa studiot, sijoittajat ja käsikirjoituksen hyväksyneet rahoittajat voivat asettaa tiukkoja reunaehtoja.
”Suomessa ohjaajalla on täysi vapaus ja täysi vastuu. Ei ole mitään valmista muottia, johon yrittäisin mennä. Minua kiinnostavat realistinen historiakuva ja aidot ihmiset.”
Sitten hän ottaa yllättävän esimerkin.
”Itseäni eivät kiinnosta elokuvat, jotka kertovat muista elokuvista. Siksi esimerkiksi Quentin Tarantino ei tunnu minusta kauhean kiinnostavalta. Minulle tulee tunne, ettei niissä ole havaintoja elämästä vaan havaintoja muista elokuvista. Enhän minäkään ole elänyt Lapin sotaa, mutta olen tavannut ihmisiä, jotka elivät tuolloin, ja olen saanut opiskella historiaa. Myös omat kokemukseni kriisialueilta vaikuttavat siihen, millaiseksi voin kuvitella tämän maailman.”
Elokuvan valmistuminen on lopulta yllättänyt hänet itsensäkin.
”Olen tyytyväinen ja ylpeä lopputuloksesta. Voin sanoa, että se on juuri sellainen kuin halusin. Mutta yhtä totta on, että se on aivan erilainen kuin olisin koskaan osannut kuvitellakaan.”
Lue myös: Elokuva-arvostelu: Ripulipussi tiivistää Pirjo i Sverigen epätoivon
Aseita, paukkupatruunoita ja taistelustressiä
Realismi ei jää elokuvassa pelkäksi periaatteeksi.
Nuoret näyttelijät osallistuivat Maanpuolustuskoulutusyhdistyksen (MPK) järjestämään koulutukseen Upinniemessä. Siellä harjoiteltiin aikakauden aseiden käsittelyä, sotilaan perustaitoja sekä niitä yksityiskohtia, jotka erottavat vuoden 1944 sotilaan nykypäivän varusmiehestä.
”Osa näyttelijöistä ei ollut koskaan aikaisemmin ampunut. He pääsivät ampumaan oikeilla perinneaseilla. Se oli tärkeää sekä oppimisen että turvallisuuden kannalta. Tässä elokuvassa käytettiin paukkupatruunoita. Oli alusta asti selvää, että asiat tehdään turvallisesti.”
Valmennus ulottui myös taistelun henkiseen puoleen.
”Meille tuli erikoisjoukkosotilas kertomaan Afganistanin ja Ukrainan kokemuksistaan. Se oli useamman tunnin luento, jossa esimerkiksi kuolemasta puhuminen veti näyttelijät aika hiljaisiksi. Se valmisti heitä rooleihin. Jokin kuva saattaa elokuvassa vilahtaa vain muutaman sekunnin, mutta taustalla on monen ihmisen pitkäjänteinen työ.”
Sotilaiden aseistuskin on osa tarinaa. Päähenkilöt ovat panssarintorjuntamiehiä, ja elokuvassa nähdään saksalaisia panssarikauhuja. Ohjaajalla on omakohtaista kokemusta panssarintorjuntajoukon johtamisesta.
”Olen itse aikanaan komentanut panssarintorjuntaohjusjoukkuetta. Panssarintorjunta on suomalaisille aika keskeinen taito. Päähenkilömme joutuvat käyttämään näitä saksalaisia aseita ilman varsinaista koulutusta”, Louhimies huomauttaa.
Väkivallan kuvaamisessa hänen periaatteensa on johdonmukainen.
”Minulle ovat vastenmielisiä elokuvat, joissa väkivalta, ampuminen ja ihmisten tappaminen ovat jonkinlaista leikkiä. Väkivallalla mässäily, ase- ja räjähdysporno eivät ole kiinnostaneet minua. Elokuvantekijällä on vastuu siitä, että historiankuva olisi realistinen eikä pelkistäisi maailmaa mustavalkoiseksi vaan näyttäisi myös harmaan sävyt.”
Lue myös: Elokuva-arvostelu: Presidentin kyyditys on neljä elokuvaa yhtä aikaa – eikä yksikään niistä toimi
Ensilumi tuli kesken kuvausten – ja jäi maahan
Pohjoisen luonto ei suostunut kuvausryhmän käskyvaltaan.
Lapin sotaa kuvattiin muun muassa Torniossa, Haaparannalla ja Pohjois-Suomen muissa ympäristöissä. Maisema oli välttämätön osa elokuvan ajankuvaa, mutta samalla se oli tuotannolle poikkeuksellisen vaativa vastustaja.
”On hyvin vaikea löytää metsiä, jotka olisivat luonnontilaisia. Suomessa on enimmäkseen puupeltoja. Meillä on myös tuhottu paljon vanhaa rakennuskantaa sodan jälkeen: vanhoja puutalokeskustoja on purettu, koskia padottu ja mukulakiviä peitetty asfaltilla. Se pakotti valikoimaan kuvauspaikkoja.”
Myös sää osallistui tarinankerrontaan.
”Tornion maihinnousu tapahtui lokakuun alussa. Se on Lapissa kiinnostava ajankohta: ruska on usein ohi ja ensilumi voi sataa milloin tahansa. Me kuvasimme elokuvaa kronologisesti. Kesken kaiken satoi ensilumi, ja sitten se pysyi maassa elokuvan loppuun asti. Sää ja valo ovat selvästi mukana elokuvassa.”
Pohjoisen hiljaisuus kuuluu myös äänimaailmassa.
”Lokakuun Lapissa on aika hiljaista. Kuukkelin huuto kuuluu, mutta muuten maa valmistautuu lumeen ja talveen. Äänimaailmassa on myös hevosia: niin saksalainen kuin suomalainenkin armeija liikkui pitkälti hevosavusteisesti. Musiikilla on tietysti suuri merkitys, ja sen on säveltänyt Lasse Enersen”, Louhimies kertoo.
Lue myös: Tältä näyttää Jussi-voittaja Simo Häyhä -elokuvassa
Palavat talot ja isovanhempien jäljet
Sotavuosien hävitys oli kuvauksissa muutakin kuin lavastamista: tuotanto etsi vanhoja rakennuksia, jotka voitaisiin turvallisesti polttaa elokuvan kohtauksia varten. Aku Louhimies yllättyi siitä, kuinka moni halusi tarjota taloaan käyttöön.
”Kerroimme, että tarvitsisimme jokivarresta taloja poltettaviksi, ja yhteydenottoja tuli aika paljon. Itse asiassa enemmän kuin pystyimme polttamaan. Siinä täytyi huomioida ympäristöluvat ja monet käytännön asiat. Myöhemminkin ihmiset kysyivät, voisiko heidänkin vanhan talonsa polttaa. Aihe koettiin tärkeäksi, vaikka varmasti joissakin tapauksissa purkukustannuksiltakin haluttiin säästyä.”
Kaikkein henkilökohtaisin yllätys odotti kuitenkin Tornion rautatieasemalla. Louhimies kertoo, että hänen toinen isoisänsä työskenteli sodan aikana Valtionrautateillä ja osallistui junakaluston ja ratainfrastruktuurin ylläpitoon. Vuosikymmeniä myöhemmin hän löysi perhevalokuvan samalta asemalta, jolla elokuvaa oli juuri kuvattu.
”Löysin viime vuonna kuvia isoisästäni ja isoäidistäni muutama vuosi sodan jälkeen. He olivat matkustaneet Tornioon ja ottaneet kuvan saman rautatieaseman edessä, jossa olimme juuri kuvanneet. Se tuntui aika hurjalta ja samalla hienolta. Jotakin näistä miljöistä ja rakennuksista on säästynyt.”
Toinen isoisä oli Louhimiehen kertoman perhemuiston mukaan mukana Lapin sodassa. Häneltä periytyy kertomus sotilaskolonnasta, jossa yhden auton pysähtyminen muutti ajoneuvojen järjestystä. Myöhemmin kolonnan kärkeen siirtynyt toinen auto ajoi miinaan.
”En muista, kuoliko siinä joku. Mutta hengissä säilyminen voi olla aivan sattumasta kiinni. Elämä on sillä tavalla kummallista.”
Perhemuiston epävarmuus vie hänet laajempaan kysymykseen muistamisesta.
”Joku muistaa yhden asian ja toinen muistaa sen toisin. Koettuja asioita on vaikea todentaa yksiselitteisesti. Samalla täytyy varoa kiistämästä ihmisten tunteita ja muistoja. Tarinat ja se, miten joku asian kokee, voivat muuttua ajan mittaan aika paljon.”
Lue myös: Nordisk Film+ tuli Suomeen – mitä palvelu maksaa ja mitä sillä näkee?
Historia kuuluu myös nykyhetkeen
Louhimiehen mielestä Lapin sodasta kertominen ei tarkoita pelkästään menneisyyden tapahtumien rekonstruoimista. Suurvaltojen puristukseen joutuneen pienen maan kokemuksesta löytyy myös ajankohtaisia yhtymäkohtia.
”Suomi oli suurvaltapolitiikan puristuksessa. Pienen maan mahdollisuudet vaikuttaa maailmanjärjestykseen ovat rajalliset, mutta oman olemassaolon puolesta taisteltiin ja maksettiin suuria uhrauksia. Kun katsoo Ukrainan tilannetta, siinä on yhtymäkohtia. Toivon, ettei Ukraina joudu käymään taisteluaan yksin, vaan että Euroopassa ymmärretään sen tarvitsema tuki.”
Historiankerronta liittyy hänen mielestään myös nykyhetkeen.
”Jos emme itse kerro omaa historiaamme, joku muu kertoo sen. Venäjällä historiankirjoitusta on otettu aseeksi ja historiaa lähdetty muuttamaan, tulkitsemaan uudelleen ja vääristelemään. Siksi oman kansallisen kulttuurin vaaliminen on olennaista.”
Silti Aku Louhimies ei halua selittää elokuvan merkitystä katsojan puolesta. Hän ei pidä edes levitysmateriaalien puhetta armollisuudesta ja anteeksiannosta sitovana tulkintaohjeena.
”En halua antaa elokuvalle lukuohjeita. Katsoja on oikeassa siinä, mitä hän siellä näkee. Anteeksiannossa on minusta kyse siitä, että joku on tehnyt meitä kohtaan väärin, me tiedostamme sen mutta emme jää siihen kiinni. Historiallisesta vastuusta vapauttaminen on eri asia. Minusta olennaista on, ettei unohdeta, vaan muistetaan, mitä on tapahtunut.”
Tuntemattoman sotilaan sisarteokseksi kutsuminen ei muuten ollut Louhimiehen itsensä keksimä määritelmä. Hän myöntää sille kuitenkin osuvan historiallisen perustelun.
”Tuntematon sotilas päättyy siihen, että tulee rauha. Lapin sota alkaa siitä, että tulee rauha, mutta kaikki eivät pääsekään kotiin. Tämä on erilainen tarina ja siinä on erilaiset henkilöt.”
Yleisön ei kuitenkaan tarvitse hallita koko tapahtumaketjua voidakseen seurata tarinaa.
”Historiantuntemus varmasti auttaa, mutta inhimillisen matkan seuraaminen on mahdollista ilman, että tietää konfliktin syistä kaikkea. Olen joskus katsonut Unkarissa elokuvan, joka oli dubattu unkariksi. En ymmärtänyt sanoista mitään, mutta tarinan ymmärsin oikein hyvin. Se oli vaikuttava kokemus.”
Rauha ei merkinnyt kaikille kotiinpaluuta. Juuri näiden ihmisten näkökulman Aku Louhimies haluaa palauttaa näkyviin: niiden, jotka eivät saaneet itse päättää, milloin heidän sotansa päättyisi.
Katso Lapin sota -elokuvan traileri:
ELOKUVAN TIEDOT
Elokuva: Lapin sota (2026)
Ohjaus: Aku Louhimies
Käsikirjoitus: Antti Tuuri ja Aku Louhimies
Perustuu: Antti Tuurin romaaniin Rauta-antura (2012)
Pääosissa: Peter Franzén, Sannah Nedergård, Volker Bruch ja Luukas Niskanen
Tuotanto: Backmann & Hoderoff Oy
Levitys: Nordisk Film.
Ensi-ilta: 23.10.2026
Kesto: 158 minuuttia
Ikäraja: K16.
Auta meitä kasvamaan! Seuraa Justsiksiä somessa:
Facebook, Instagram ja Youtube.
