Lyhyesti: Kiviä taskussa
- Martti Suosalo ja Mika Nuojua näyttelevät kahdestaan noin 15 roolia. Hahmo voi vaihtua sillä välin, kun näyttelijä siirtää painon jalalta toiselle.
- Suomenkielinen kantaesitys nähtiin Studio Pasilassa 24. lokakuuta 2002. Helsingin Kaupunginteatterin viimeinen esitys on 10. marraskuuta 2026. Se on järjestyksessään 1 033:s, ja katsojia on kertynyt lähes 384 000.
- Irlantilaiseen pikkukylään saapuva Hollywood tarjoaa paikallisille hetkeksi töitä ja mahdollisuuden kuvitella elämänsä toisenlaiseksi. Siitä syntyvät sekä näytelmän komedia että tragedia.
- Suosalo ja Nuojua jatkavat vuonna 2027. Tammikuussa esitykset alkavat Aleksanterin teatterissa ja toukokuussa vuorossa on Turun Kaupunginteatteri.
24 vuotta saman näytelmän esittämistä kuulostaa enemmän työterveyshuollon tapaukselta kuin taiteelliselta projektilta.
Viimeksi katsomossa kävi hetken mielessä, että työterveydelle voisi oikeastikin olla asiaa.
Mika Nuojuan äänessä kuului flunssa niin selvästi, että mietin, kuinka sillä vedetään yli kaksi tuntia hirveällä tempolla. Yhtälö on valmiiksi vaikea, kun kaksi näyttelijää esittää kaikki noin 15 roolia.
Mutta sitten kone lämpeni.
Olen nähnyt Suosalon ja Nuojuan Kiviä taskussa -esityksen vuosien varrella noin puoli tusinaa kertaa.
Tiedän, mitä tapahtuu.
Tiedän suuren osan vitseistä.
Tiedän, mistä liikkeestä moni hahmo syntyy.
Viimeisin kerta oli silti paras.
Miten helvetissä se on mahdollista?
Melkoinen floppi
Ennen kuin Kiviä taskussa oli suomalainen teatteri-ilmiö, se oli Marie Jonesin irlantilaiselle DubbelJoint-ryhmälle kirjoittama kahden näyttelijän näytelmä. Ensimmäinen Stones In His Pockets -tuotanto nähtiin vuonna 1996.
Jonesin tarinassa kaksi paikallista miestä saa paikan suuren elokuvatuotannon laidalta, kun Hollywood saapuu kuvaamaan irlantilaiseen pikkukylään.
Teatterissa juuri laita on kiinnostavin paikka.
Helsingissä ohjaaja Pentti Kotkaniemi oli etsinyt Suosalolle ja Nuojualle sopivaa kahden näyttelijän tekstiä. Helsingin Kaupunginteatterin silloinen johtaja Asko Sarkola vinkkasi näytelmästä, ja Kotkaniemi innostui.
Suosalolla oli takanaan raskas työkausi ja uuteen projektiin sen verran luottavainen suhtautuminen, että hän epäili siitä tulevan täysi floppi.
Henri Kapulaisen suomennos sai ensi-iltansa Studio Pasilassa lokakuussa 2002.
Kaksikymmentä vuotta myöhemmin tapahtui jotain, mikä kertoo projektista olennaisen: esitys siirrettiin suuremmalle Arena-näyttämölle.
Tarvittiin lisää tuoleja.
Helsingin Kaupunginteatterin viimeisen esityksen jälkeen laskuri näyttää 1 033 esitystä ja lähes 384 000 katsojaa.
Melkoinen floppi.
Lue myös: Elokuva-arvostelu: Kerro kaikille kulkee tuttua polkua – mutta tekee sen poikkeuksellisen kauniisti
Kaksi miestä, viisitoista ihmistä
Suosalo on hetki sitten gorillamainen turvamies.
Sitten leuka nousee, paino siirtyy toiselle jalalle ja ääneen ilmestyy aivan toinen rytmi.
Lavalla seisoo Hollywood-prinsessa.
Katsojana ehdin tunnistaa ihmisen ennen kuin ehdin tajuta, mitä näyttelijä teki.
Eikä tilanteeseen jätetä pientä taukoa, jonka aikana yleisö saisi rauhassa ihailla suoritusta.
Prinsessalla on jo asiaa.
Siinä on Suosalon virtuositeetin hienous.
Hän tekee hahmoista isoja. Joskus ne ovat lähes irvikuvia. Silti jokaisessa on jokin pieni fyysinen yksityiskohta, josta syntyy ihminen..
Kotkaniemen ohjauksessa koko kylän tunnistaa, vaikka näyttelijöitä on vain kaksi.
Olen nähnyt tämän tempun monta kertaa.
Edelleen tekee mieli katsoa, miten ihmeessä se tehdään.
Mika Nuojua tietää puolen sekunnin arvon
Nuojuan vahvuus on vähän toisenlainen.
Hänellä on poikkeuksellisen tarkka koominen rytmitaju, ja monessa kohtaa juuri hän kantaa esityksen huumoria.
Joskus hauskin asia, jonka näyttelijä voi tehdä, on odottaa puoli sekuntia pidempään.
Tai katsoa Suosaloa. Tai yrittää olla katsomatta.
Kun Kiviä taskussa on nähnyt useita kertoja, alkaa ymmärtää, miten kaksikko pitää saman esityksen tuoreena. Tekstin ja ohjauksen perusrakenne on tietenkin tiukka, mutta sen sisälle jää paikkoja, joissa toinen voi vielä yllättää.
Viimeksi Nuojua onnistui siinä niin hyvin, että Suosalon pokka petti pahemman kerran.
Yli tuhannen esityksen jälkeen.
Se kertoo enemmän esityksen elinvoimasta kuin mikään juhlapuhe.
Tuhannennen esityksen yhteydessä Nuojua kiteytti kaksikon periaatteen Ylelle:
“Joka kerta on eka kerta.”
Lause kuulostaisi helposti korulauseelta. Lavalla sen näkee.
Vanha pelikaveri tietää, mihin syöttää
Suosalo ja Nuojua tuntevat toisensa tässä vaiheessa niin hyvin, ettei yhteispeliä voi enää oikein kutsua vain näyttelijäntyöksi.
Molemmat pelasivat nuorena jalkapalloa Oulun Työväen Palloilijoissa, ja Suosalo on itse verrannut esitystä jalkapallo-otteluun.
Väliajalla voidaan olla johdossa tai tappiolla.
Jos vastapelaajan – tai tässä tapauksessa pelikaverin – tuntee tarpeeksi hyvin, tietää jo, mitä seuraavaksi tapahtuu.
Ja juuri silloin tätä pystyy yllättämään.
Viimeisin esitys alkoi flunssaisen Nuojuan vuoksi vähän vaikeasta asemasta.
Toisella puoliajalla ottelu oli jo täysin hallussa.
Lue myös: TV-arvio: Kape Aihinen teki Kuppilat kuntoon -sarjalle kaivatun remontin
Irlantilainen kylä taipuu Ouluksi
Pelkkä tekninen taituruus ei kuitenkaan selitä lähes 400 000 katsojaa.
Tarina itsessään osuu suomalaisiin harvinaisen hyvin.
Jake ja Charlie pääsevät avustajiksi, kun Hollywood saapuu kuvaamaan elokuvaa Irlannin maaseudulle.
Hetkeksi kylään tulee toinen maailma.
Siinä on paljon sellaista, jonka tunnistaa hyvin myös suomalaiselta syrjäseudulta.
Pohjoisirlantilainen pikkukylä taipuu Suosalon ja Nuojuan suussa oululaiseksi ilman, että tapahtumia tarvitsee siirtää Iihin asti.
Puheen rytmissä ja ihmisten käytöksessä on jotain hyvin tuttua pohjoisesta tulevalle.
Hollywoodin kuvausryhmä puolestaan tuo näyttämölle kokonaisen kirjon muita suomalaisia puhetapoja. Eikä juuri mikään murre säästy huumorilta.
Mutta murre ei ole vain vitsi. Se tekee ihmisistä meidän ihmisiämme.
Nimi kannattaa muistaa silloin, kun on kaikkein hauskinta
Kiviä taskussa on aivan helvetin hauska esitys.
Välillä katsomossa nauraa jo sille, että Suosalo yrittää olla katsomatta Nuojuaa.
Sitten tulee kohta, jossa näytelmän nimi muuttuu konkreettiseksi.
Komedian alla on koko ajan tragedia.
Nuori mies tappaa itsensä hukuttautumalla taskut täynnä kiviä.
Hetkeä aikaisemmin katsomo on voinut ulvoa naurusta. Nyt pitäisi laskeutua lähes suoraan äärimmäiseen suruun.
Näytelmä vaatii katsojalta paljon.
Mutta juuri tämä tekee siitä paljon enemmän kuin kahden mestarin koomisen taidonnäytteen.
Kiviä taskussa tietää, että samalla ihmisellä voi olla aivan helvetin hauskaa ja aivan helvetin paha olla.
Jos tragedian poistaisi, suuri osa huumoristakin menettäisi merkityksensä.
Lue myös: Elokuva-arvostelu: Wild Horse Nine on vuoden paras elokuva ja John Malkovichin uran kruunu
Hyvä teatteri sisältää pienen vaaran
Olen tuskin ainoa suomalainen, joka on nähnyt Kiviä taskussa niin monta kertaa, ettei jokaisesta enää ole tarkkaa muistikuvaa.
Ensimmäinen syy palaamiseen on ilmeinen.
Hyvä taide kestää kulutusta.
Toinen on virtuositeetti. Suosalo ja Nuojua ovat tässä näyttelijöinä mestariluokkaa, ja pelkästään teknisen suorituksen seuraamisessa on jotain lumoavaa.
Mutta teatterissa on myös asia, jota elokuva ei pysty täysin tarjoamaan.
Pieni vaaran tunne.
Näyttelijät tuntevat tekstin läpikotaisin, mutta jättävät itselleen edelleen mahdollisuuden horjahtaa siitä hieman sivuun. Esitys myös elää suhteessa yleisön reaktioihin.
Seuraavana iltana kohta ei ole aivan samanlainen.
Eikä pidä vähätellä yhteistä naurua.
Paatuneimmallekin kyynikolle tekee välillä hyvää nauraa 500 muun katsojan ja kahden näyttelijän kanssa.
Sitä kai kutsutaan yhteydeksi.
Lue myös: Elokuva-arvostelu: Lapin sota on Tuntemattoman sotilaan veroinen sotaklassikko
Nuorelle miehelle Jake ja Charlie olivat luusereita
Kaikkein tärkein syy siihen, miksi Kiviä taskussa kestää monta katsomiskertaa, on kuitenkin aika.
Näytelmä on vanhentunut.
Näyttelijät ovat vanhentuneet.
Niin olen minäkin.
Lähes 20 vuoden aikana olen katsojana varttunut aikamieheksi. Katson nyt näytelmän komediaa ja tragediaa aivan erilaisesta kokemuskopasta kuin ensimmäisillä kerroilla.
Nuorelle miehelle Jake ja Charlie olivat kaksi luuseria.
Nyt olen yksi heistä.
Ehkä juuri siksi näytelmän haaveissa, epäonnistumisissa ja yrityksessä löytää oma paikka maailmassa on nyt enemmän painoa kuin ensimmäisellä katsomiskerralla.
Taide ei aina muutu.
Katsoja muuttuu sen ympärillä.
Lue myös: Teatterikorkeakouluun pääsee vain prosentti hakijoista – näin selvität pääsykokeen voittajana
Kiviä taskussa lähtee kaupunginteatterista – mutta ei kuole
Helsingin Kaupunginteatterissa Kiviä taskussa esitetään viimeisen kerran 10. marraskuuta.
Takana on 24 vuotta ja 1 033 esitystä.
Tavallisesti sitä kutsuttaisiin lopuksi.
Ei tässä tapauksessa.
Suosalon yritys on hankkinut esitykselle oikeudet kahdeksi vuodeksi. Tammikuussa 2027 Suosalo ja Nuojua jatkavat Aleksanterin teatterissa. Toukokuussa vuorossa on Turun Kaupunginteatteri.
Se tuntuu sopivalta.
Kiviä taskussa ei ole nykyään kiinnostava siksi, että se on vanha.
Kiinnostavaa on, ettei se tunnu vanhalta.
Olen nähnyt esityksen noin puoli tusinaa kertaa. Ja viimeisin esitys oli silti paras.
Siinä on tämän 24 vuotta jatkuneen teatterikummajaisen salaisuus.
Joka ilta tilanne on taas 0–0.
Lue myös: Konserttiarvio: Loppuunmyyty Punainen tiili -keikka oli aselepo Asan oman historian kanssa
Montako kertaa olet nähnyt Kiviä taskussa? Kerro Justsiksin somessa, mikä kohta jäi mieleen ja muuttuiko se seuraavalla katsomiskerralla.
Auta meitä kasvamaan! Seuraa Justsiksiä somessa: Facebook, Instagram ja YouTube.
